KIRJOITUS ON PUHETTA.
Rivien välissä on ainakin - hiljaisuus.

Etuovi    Kuka    Sanat ja kuvat    Ääni   Blogistiikka   Julkaistua

25.10.2011 Pimeäajan lumo

Pimeys kävelee pihaan pehmein levein ehkä hieman karvaisinkin jaloin. Edellään se lähettää ensin hämärän liehuvat viitat. Se antaa valon taittua edestään horisontin taskuun, odottaa hämäräntanssien ohi ja sitten se astelee kaikkialle. Yön herra pimeyden herra.

Rakastan pimeyttä. Loppuvuoden kuukaudet varsinkin nämä lokakuun ja marraskuun lumettomat pimeät ovat mitä ihaninta taikaa. Surullinen olen vain siitä, että pimeys on menettänyt valtaansa ja joutunut kaikenlaisten tekovalojen rikkomaksi.

Pimeys on erityisen syvää ja kaunista tyyninä iltoina. Kaupungissa tämä tuulettomien iltojen pimeys pääsee oikeuksiinsa - jos jotain myönteistä siis haluaa löytää siitä, että jokaiselle senttimetrille on tungettu jokin valo valaisemaan tienhiukkasia tai talon seinää. Nimittäin tuulettomina öinä joki on kuin öljyinen paksu kiiltävä hiljaisuus, johon erilaiset valot imeytyvät ollen hehkuvia erikokoisia valomeduusoita suuren mustan pinnalla. Se näky on lumousnäky.

Juuri pimeydessä tuulettomuus tuntuu. Pimeästä tulee syvempää, kun mikään ei riko sen pintaa. Ja koska yhä uudestaan huomaan rakastumiseni pimeyttä kohtaan rientävän suuriin mittoihinsa, pitää minun aika ajoin saattaa itseni aivan oikeaan pimeyteen eli sinne missä ihmisen rakentamia valoja ei ole. Siihen taikaan minun on päästävä säännöllisesti.

Pilvisinä ja tuulettomina syvän pimeän aikoina on huumaavaa seistä täysin pimeässä. Joskus voi olla niin pimeää, ettei silmien auki pitämisellä tai kiinni laittamisella ole mitään eroa. Sellainen pimeys on hämmentävää, se on kuin raskas paino, joka tipahtaa alas pihaan, mutta joka kaikella painavuudellaan hellii ja hoivaa eikä ollenkaan satuta.

Tällainen kokemus on tietenkin mahdollinen vain jos oman päänsisäisen pimeytensä kanssa on päässyt jonkinlaiseen liittoon. Yksikin ratkaisematon elämän pelko, aivosoluissa väpättävä pelokas värinä, pienikin, saa kavahtamaan pimeän harsoja. Useat ihmiset sanovatkin pelkäävänsä pimeää. Mielestäni pimeän pelkoa ei ole olemassa, vaan pimeässä heräävä pelko on viesti jostain kohtaamattomasta mielen haasteesta. Ne aktivoituvat juuri pimeässä tai juuri niinä hetkinä kun elämässä ei ole mitään täytettä viemässä huomiota muualle. Ihmisen on vaikea katsoa itseensä. Ja juuri pimeässä ja itsekseen olossa sen joutuu tekemään.

Harvoin on aivan sysipimeää, siitä kuu ja tähdet pitävät huolen. Taivaalla ei tarvitse olla kuin muutama tähden nupukka, ja ne heti antavat valoa. Tähtitaivaan katselu on ehdottomasti terapeuttisinta mitä tiedän. Se hakkaa monessa mielessä kokonaiset terapiasuuntauksetkin.

Ihmisen hyvinvoinnille ja mm. mielenterveydelle on tärkeää saada kokea olevansa osa jotakin. Juuri tähtitaivaan äärellä ei voi kokea osattomuutta. Kaikki avautuu valtavan suurena ja suuri maailmamme hahmottuu vielä suuremman maailmankaikkeuden osaksi ja siellä jossakin keskellä yksittäisen ihmisen pieni elämä nivoutuu osaksi avaruudellista olevaisuutta sekä ajallista jatkumoa. Myös osallisuus ajallisessa tarinassa on tärkeä kokemus ihmiselle.

Tähtitaivaan äärellä tavoitettu oma pienuuden kokemus voi olla kauhun moukarointia sisuskaluihin, mutta perusturvalliselle ihmiselle tähtitaivas tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea juuri pienuutensa. Siinä pääsee käymään niin onnekkaasti, että avaran taivaan ja tuhansien tähtien äärellä käynnistyy mielen sisäinen dialogi, jonka lopputulemana seuraa loistava johtopäätös mittasuhteiden loksahtamisesta kohdalleen. Ei huolta murhetta tähtitaivaan äärellä. Tietoinen kaikkeuden ajattelu sammuttaa kiireemme ja mahtipontisuutemme, kenties pysäyttää jopa herkkyyteen ja elämän kokemiseen tässä ja nyt.

Näistä kaikista syistä rakastan pimeyttä ja tätä vähenevän valon vuodenaikaa. Kevät ja kesä ovat niin kiivaat ja niin auki. On ihana pimeyden myötä luvata itsellekin jonkinlainen hiipuminen ja sisäänpäin kääntyminen. Tämä edellyttää edelleen sitä puhdasta ja avointa liittoa oman sisimmän kanssa. Pimeä haastaa päästämään irti, luopumaan kiivaista lennoistamme niittyjen yllä ja pysähtymään. Se on pimeän kutsu, kutsu seisahtumiseen ja hiljentymiseen. Juuri se on ratkiriemukasta, toki se on kalvakkaa viileyttä, paljastuneita puita ja ohuutta, mutta eritoten ratkiriemukasta.

SM

23.6.2011 Sääsket ja vesisade ovat ehdottomasti parasta Suomen kesässä

Ah mitä on pelkkä auringonpaiste kuin kuumaa, liian kirkasta ja kuivaa. Pitää voidella ihoaan, oleskella varjossa, mutta pyrkiä kuitenkin ruskettumaan, pukea myssy päähän ettei tule pistosta, vaikka hiki valuu jokena naaman ihon juonteissa. Pitää olla aurinkolasit silmien suojaksi ja ajellut säärikarvat, ja timmi vatsa ja muutenkin kelpo kuontalo. Sateella saa luvan kanssa kääriytyä kokovartalopressuun sellaiseen vihreään maastonväriseen ja piiloutua maailmaa pakoon.

Mitä on paiste muuta kuin lojumista ja löhöämistä, virvokkeiden juomista ettei tule se nestesusi ja jäätelön syömistä, ja muun ekstraenergian kaluamista, joka sitten kertyy ulokkeeksi vyötärölle.

Paiste saa toimettomaksi ja eihän sitä ihmistä ole luotu siihen lainkaan. Sääskien olemassaolo - luojan kiitos - leikkaa siivet joutenololta. Ne arvon leidisiivekkäät laittavat vipinää kinttuihin ja käsiin ettei siellä nyt aivan liikkumatta maata kesän suloissa. Ja kun on aikansa huitonut, loppuvapaa-aika meneekin niitä sääskimyrkkykierukoita asetellessa, vahtiessa ja siirrellessä.

Paarmat saavat myös kesäpisteitä, nuo reisilihojemme innokkaat kaluajat. Ja mitä niitä muita nyt onkaan mäkäräisiä ja polttiaisia. Nehän saapuvat kimppuun kokonaisena pilvenä, juosta siinä täytyy, jos haluaa lihansa itsellään pitää.

Ja kesäsadetta ei voita sitten mikään. Tiedättehän sen tuoksun, kun kaikesta vihreästä tulee entistä vihreämpää. Kun alas tuleva vesi on lempeää ja pehmeää. Kun linnut laulavat sillä tavalla syvemmin. Lurittavat, kirmuttavat, punostelevat säveliä latvoissa, oksien kätköissä.

Lätäköt muodostuvat asfalteille, ja siellä jossakin lilluvien vesien seassa kastemadot uivat selkää. Kukat juovat ja nurmikko suorastaan hörsii vettä sisuksiinsa auringon paahtaman jälkeen. Ei tule iholle eikä silmille liikaa uuveeta, aurinkotuolin tai viltin kuosit eivät kulu ja mikä parahinta, ei tarvitse valittaa, että on liian kuumaa, tai että iho palaa. Kieli lepää ja kurkunpää.

Sitä paitsi sateella voi harrastaa vaikka mitä. Parasta on vaan kävellä sateessa, antaa sen tehdä valloituksensa. Olla hetki kuin heinä ja virkostua. Teltassa tai sateenvarjon alla istumisesta tulee upea tunnelma, kun pisarat ropsottavat kankaaseen. Sateenvarjokävely vesisateella kumisaappaat jalassa on aivan liian aliarvostettu harrastus.

Myös kastematopujottelu on innostavaa, sen voi tehdä pyöräillen tai kävelemällä, rollaattorilla, rullaluistimilla, millä hyvänsä, toki mopolla ja autollakin, mutta idea on kulkea niin ettei mene yhdenkään madon ylitse.

Valokuvaaminenkin on sateella oikea satujen ja lumojen aarre, kun vain ensin onnistuu suojaamaan kameransa. Ihmissilmä ei erota ja näe millaisen lumoavan tanssin vesipisarat järjestävät. Vähän kuten lumihiutaleet ovat jokainen oma taideteoksensa, on jokaisen vesipisaran alastulossa upea yksilöllinen taidetuokio. Kameralla tuon taian saa talteen.

Kesäsade on jotenkin lähimpänä ihmisen luovuutta ja sen luonnetta. Se tulee yllättäen, voimakkaasti, usein ukkosen kera. Se vilvoittaa, virkistää ja kaappaa mukaansa. Ellei satu värjöttelemään vesikammoisena piilossa sateelta ja luovuuden vimmaiselta virtaukselta. Paiste on kuin pitkä kuiva kausi, jolloin päänuppi vain pehmenee, vajoaa kuiluunsa eikä tuota yhtään mitään, ei lennä runo, ei kaiu laulu, ei taiteen vavistus.

Luovuuden innokas vuo ja kesäinen vesisade ovatkin sisaruksia. Tai ainakin jotakin sukua toisilleen. En ole ihan varma, voivat ne serkkujakin.

Vesi ja sääsket kuuluvat yhteen. Sehän on aivan biologinen tosi. Mutta mitä ovatkaan ne mielen sääsket luovuuden virrassa.

Sari

18.4.2011 Rauhattoman rukous

"Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?

Mikä laps se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor' ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut. Olen väsynyt lauluni valheeseen. Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen."    (Eino Leino, Rauhattoman rukous.)

Eino Leinon "Rauhattoman rukous" -runossa on erinomainen tunnelma, ja aivan erityinen oivallus, joka kutkuttelee sisimpää ja ihmisen omaa oivaltamisen halua.

Kyseisen runon kohdalla voisi äkkiseltään tehdä tulkinnan synkeästä alakuloisesta apeusrunosta, mutta rauhattoman rukous on kaikkea muuta. Se on riemastuttava teksti toivosta ja oivaltamisesta, kuten Leinon tekstit useimmat ovat. Ne vaan luetaan ikään kuin väärinpäin. Kun niiden oivallus jää kokematta, jää käteen vain kuiva kara, jota syytetään vakavaksi, vaikka ihmiset itse ovat vakavia.

Tätä rauhattoman rukousta, kuten muita samanhenkisiä Leinon runoja, hämmästellään usein siinä hengessä, että kuinka se Leino on voinut olla tuollaisissa tunnelmissa jo niin nuorena. Näin ajatellaan siinä mielessä, että noin nuorena noin synkeänä ja vakavana.

Runoutensa perusteella väittäisin kuitenkin, että Leino on oivaltava ja onnellinen sekä todellisuutta lempeänä katseleva. Noin nuorena hän on saanut elämän rikkaimman oivalluksen, jota jotkut eivät saa koskaan.

Tiedättehän ne sellaiset vanhukset, jotka ovat seesteisiä ja vapautuneita. Heissä päilyy merkillinen levollisuuden ja leikillisyyden yhdistelmä. He ovat niin läsnä, sillä hekin ovat oivaltaneet.

Tuo ihmisen tunnelma liittyy elämäntarinansa läpikäymiseen ja hyväksymiseen, ns. eheytymiseen. Leino oli jo nuorena tällainen ja saanut tämän oivalluksensa. Moisen sisäisen oivalluksen soisi kaikille ihmisille elämänsä aikana. Elämänkaaripsykologia ajattelun mukaan eheytyminen ja oivaltaminen ovat vanhuuden kehitystehtävä, mutta ehdottomasti se tulisi kuulua jokaiseen ikäkauteen, jopa jokaiseen elämänpäivään ja hetkeen.

Rauhattoman rukous -runon sävy onkin ehdottomasti toivo, vaikka siinä haikeuden ja vaikeuden sävy onkin. Runossa on riemua ja iloa juuri oivalluksen tähden. Leino sanoo useassa runossa olleen jo nuorena vanha. Niin hän sanoo tässäkin, mutta hän nimenomaan sanoo myös "väsyneensä laulunsa valheeseen."

Hän toivoo "lapseksi tulemista" ja pääsemistä uudelleen viritettäväksi suuren virittäjän luo. Leino on siis oivaltanut varhain vanhenemisensa valheeksi, ja että sitä ennen hänellä on ollut lapsuuden aitous ja riemu.

Näinhän useimmille ihmisille käy. Olemme kukin lapsina eloisia ja tässä hetkessä eläviä ihmetteleviä olentoja. Mehän ihailemme aikuisina juuri tätä piirrettä näkemissämme lapsissa ja joissakin aikuisissa, jotka ovat onnistuneet säilyttämään sen. Me olemme olleet myös sellaisia.

Hetkettömyys on lapsissa luonnostaan, mutta tietynlaisen ihmettelynkyvyn menettäneet aikuiset tartuttavat lapsensa samaan ihmettelyn menetykseen. Näin suuri valhe tapahtuu, ja sen aikuismaisen vakavuuden jopa ajatellaan kuuluvan aikuisuuteen. Ei se kuulu, se on juuri se kuuluisa Eino Leinon Rauhattoman rukouksen valhe, josta runoilija haluaa vapautua menemällä uudelleen viritettäväksi.

Tämä on loistavasti ilmaistu runossa. Se antaa kokijalleen mahdollisuuden oivaltaa, hoksata sama, samaistua. Siksi runon yhä uudelleen kokeminen tuntuukin riemuna. Juuri tuon runon on oltava haikea ja tuotava elämän varjo näkyviin, jotta sen suunnaton riemastuttava oivallus tulee esiin. Oletko sinä löytänyt sen?

Hymyilen jopa nauran, joka kerta kun koen tätä runoa: luen tai kuuntelen laulettuna, ja jos itken, itken onnesta: valheesta on mahdollisuus vapautua ja tulla lapseksi jälleen. Saada menetetty minuus itselleen takaisin. Minulla on lupa joka päivä elvyttää herkkyyttäni, ja luopua vakavuuden valheesta. Kyllähän se naurattaa ja liikuttaa.

Useat ihmiset jättävät aikuismaisen vakavuuden nimissä ison osan elämästä elämättä, vaikka näyttävätkin elävän elämänsä läpi. He ovat kuin ihmisiä, jotka on kutsuttu pitkälle päivälliselle, mutta jotka oman malttamattomuutensa ja hätäisyytensä takia eivät malta kokea sitä kokonaan. Kun tarjoilija on tuonut heille alkuruuan, he syövät sen nopeasti ja luulevat, että se oli siinä. He poistuvat paikalta ja käyttävät lopun ajan sen suremiseen kuinka alku oli maukas, mutta liian nopeasti ohi. Kaikki loppui ikään kuin kesken. Totta kai loppui, kun he eivät malttaneet jäädä kokemaan pääruokaa, juomia, jälkiruokaa ja ennen kaikkea sitä toisten ihmisten seuraa. He vain menivät malttamattomina kaiken ohi.

Jokainen ihminen on herkkä, eloisa, luova persoona. Myös aikuisuuteen kuuluu leikillisyys, läsnäolo ja hetkettömyys, ihmettely tässä ja nyt. Joko sinä olet väsynyt oman sisäisen vakavuuslaulusi valheeseen?

Ehkä on aika elvyttää sinussa oleva hyvä ja eloisa leikillisyys ja ihmettelynkyky. "Tee minut lapseksi jälleen!"

SM

3.1.2011

Itsensä menettäminen ja minän elpyminen

Ihminen voi menettää itsensä hyvin yksinkertaisella tavalla: hänen lapsuutensa perheen ilmapiiri ollessaan rikkonainen satuttaa lapsen todellista minuutta; tunne-elämää ja persoonaa niin pahasti, että minä taantuu, kutistuu tai tukahtuu. Tämä on henkinen kuolema, jossa lapsi ei saa olla oma itsensä eikä lapsi ollenkaan. Henkinen kuolema aiheutuu lapsuuden kasvuympäristöstä, jossa lapsi toistuvasti joutuu pelkäämään, elämään varuillaan, tulee toistuvaksi satutetuksi ja hylätyksi.

     Henkisen toimimattomuuden lisäksi yleensä näissä perheissä on päihdeongelmia, mielenterveysongelmia sekä väkivaltaa. Nämä kaikki yhdessä tai yksikin näistä edistää sitä, että ihminen joutuu kuolettamaan itsensä sisältä päin. Ei tarvita edes mitään voimakkaita toimimattomia lapsuuden perheen ilmiöitä vaan hiljainen passiivinen perheen olomuoto voi kätkeä sisuksiinsa satuttavat salaisuutensa. Tavalla tai toisella ihmisen persoona joutuu mukautumaan ja persoonan tilalle astuvat pelko ja häpeä.

   Tämä on tapahtunut useille ihmisille. Osa tällaisista ihmisistä oireilee jo lapsena tai nuorena. Iso osa selviää niin kutsutusti normaalisti aikuisuuteen. Hyvin iso osa elää ”normaalia” elämää; käy töissä, kasvattaa omat lapset, jne.

   Mutta jossakin saattaa olla tunne, että kaikki ei ole kunnossa. Kuin ei osaisi elää. Tällaista minuuden tukahtumista voi olla hankala havaita, sillä se on sisäistä kipua, joka tulee ihmiselle varhain, hän oppii elämään sen kanssa, hän varttuu sisäisen ja henkisen haavansa kanssa. Eli hän oppii olemaan tuskansa kanssa, jolloin sitä ei tunnu, vaikka se on olemassa.

    Henkisiä traumoja, jotka ovat käsittelemättä, tällaisia traumoja mukanaan kantavat aikuiset alkavat oireilla jossakin vaiheessa. Uupumus, masennus, unihäiriöt, ylipaino, selittämättömät fyysiset kiputilat, kasvava ärtymys, epävarmuus, mielialan vaihtelut, päihdeongelmat, tms. voivat olla merkkejä minuuden ongelmasta. Jotkut ovat kertoneet myös, että sellaiset sairaudet kuten astma, jota pidetään fyysisenä sairautena, ovat parantuneet yhtä aikaa sen kanssa kun on käsitellyt menneisyytensä. Eli monet niin kehon kuin mielen oireet voivat olla seurasta minuuden ongelmista.

   Niinpä se, että lääkitään masennusta, ei auta. Se, että jäädään sairaslomalle uupumuksen takia, ei auta. Se, että hoidetaan puhjennutta diabetesta tai paino-ongelmaa ei auta. Ongelmat ovat syvemmällä.

   Ongelmat ovat mielessä. Niitä ei saa lääkkeillä pois. Niitä ei saa itsekurilla pois. Tarvitaan henkistä työtä, mutta usein ihminen on valmis tällaiseen henkiseen työhön vasta, kun hänen tuskansa on kasvanut suureksi. Useimmat minuutensa menettäneet sinnittelevät läpi aikuiselämän, koettavat selvitä. Vieläpä he saattavat kokea, että kaikki on ihan ok.

   Sanoisin, että onnekkaimpia ovat he, jotka uupuvat työssään tai kohtaavat syvän masennuksen, saavat sydänkohtauksen, tms. sillä nämä ovat selkeitä oireita, merkkejä siitä, että kehon ja mielen tasolla molemmissa on jotain vakavasti vialla. Ne ovat selkeät merkit siitä; tee jotain, nyt on jotain pielessä.

   Kun ongelmat kärjistyvät ja oireet pahenevat, tulee ihmiselle mahdollisuus huomata, että jotain on isosti vialla. Huomaaminen ja asian tajuaminen, että itse on tehtävä jotain, ovat oleellista. Eteen tullut uupumus tai tarve fyysiselle isolle elämänremontille on usein vuosien, jopa vuosikymmenten kasaantunut tuskien vyyhti. Sinnittely on kantanut pitkälle, mutta ei enää auta. Jokin täyttää mielen astian.

Lapsuuden häiriintyneen ilmapiirin keskeinen ongelma on häpeä, joka ”tarttuu” lapseen. Käsittelemätön häpeä aiheuttaa monia epätasapainotiloja ihmiselle hänen elämässään. Terve tasapainoinen ihminen syö ja juo terveellisesti, liikkuu tarpeellisesti, tekee työtä sopivasti, harrastaa ja on toisten ihmisten kanssa tekemisissä luonnostaan oikean verran; ei mitään liikaa eikä liian vähän. Minuutensa kadottanut, häpeää mukanaan kantava ihminen ajautuu helposti päihteiden ylikäyttäjäksi, työnarkomaaniksi, masentuu, uupuu tai ylensyö tai muulla tavoin laiminlyö itsensä ja alkaa voida huonosti. Tällainen elämän tapa on hyvin itsetuhoista: ihminen ei pidä huolta itsestään vaan vahingoittaa itseään elämällä epäterveesti.

    Myös tietynlainen korostunut kiltteys on oiretta häpeäminuudesta. Ihminen on toisille aina mukava ja käytettävissä ja taustalla on korostunut pelko siitä ettei häntä hyväksytä. Tällainen ihminen on valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen pitää toiset elämässään.

Mielenterveysongelmiin liittyvä diagnostiikka tekee mieleltään epätasapainoisista ns. sairaita ja hulluja. Sosiaali- ja terveyspalveluissa auttaminen perustuu sille, että jokaiselle apua hakevalle löydettäisiin joku diagnoosi. Tämä aiheuttaa palveluiden pirstaloitumisen, jolloin sama ihminen saattaa hakea apua uupumukseensa työterveyshuollosta, ylipainon aiheuttamiin fyysisiin ongelmiin terveyskeskuksesta sekä masennusoireisiin mielenterveystoimistosta. Ja on aivan hyvin mahdollista, että yksi ja sama asia aiheuttaa kaikki nämä  hänen ongelmansa: henkinen minuuden ongelma.

    Liian usein niin lapset ja nuoret kuin jo aikuiseksi ehtineet mielen häiriötiloja mukanaan kantavat leimataan hulluiksi tai sairaiksi. Tämä on harhaanjohtavaa, sillä häiriöperheessä kasvaneen mielen epätasapainotilat ovat tervereaktio vallinneisiin olosuhteisiin. Siksi en puhukaan mielelläni mielenterveysongelmista niiden diagnoosinimillä. Mielestäni myöskään hulluutta ei ole olemassa sellaisessa muodossa kuin mitä se meillä yleisesti ymmärretään.

   Mielenterveysongelmissa on kyse enemmänkin kärjistyneistä ongelmista ja oireista kuin sairaudesta tai hulluudesta, kyse on pikemminkin mielentilan vääristymästä: Terveen ihmisen minuuteen kuuluu turvallisuus, usko ja luottamus. Epätasapainoisen ihmisen minuuden tilalla ovat häpeä ja pelko, turvattomuus, epätoivo ja epävarmuus. Ne eivät ole sairautta, eivät edes hulluutta vaan maailman luonnollisin mielen tila ottaen huomioon satuttava kasvuilmapiiri.

   Kukaan ei ole hullu tai sitten olemme kaikki hulluja. Osalla meistä on tunne-elämään, perusturvallisuuteen sekä ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, nämä ovat minuuden oireita ja näkyvät yhteisössämme niin kutsuttuina mielenterveysongelmina.

    Kun ihmisen minuuden tilalla on pelkoa ja häpeää sekä turvattomuutta, tarkoittaa se sitä, ettei häntä itseä ole, että tuntu itsestä  on kadonnut eli ihmisellä on alhainen itsetunto. Ongelma on minuuden katoaminen eikä niinkään mikään sairaus. Näin ollen masennus ei ole sairaus, ylipaino tai muut syömishäiriöt eivät ole sairaus, päihdeongelma ei ole sairaus, astmakaan ei tässä mielessä ole sairaus, vaan nämä kaikki ovat oireita syvemmästä ongelmasta; mielen ongelmasta, minuuden menettämisestä, minuuden kuoleman tilasta, kehon ja mielen epätasapainotilasta.

Lääkkeenä menetettyyn minuuden epätasapainoiseen tilaan, oireileepa ihminen millä tavalla hyvänsä, toimii minuuden elvyttäminen.

   Minuuden elvyttämiseen kuuluu oman elämäntarinansa läpikäyminen, itsetutkiskelu luotettavassa turvallisessa ihmissuhteessa. Järjellä ihminen voi käsittää, että hän on tullut kohdelluksi huonosti lapsena, osa on voinut jopa unohtaa tämän, mutta haavat pysyvät ja tuntuvat. Mielen elpyminen edellyttää vanhojen haavojen läpikäymistä tunnetasolla. Voimme haalia tietoa kirjoista ja tajuta mitä meille on tapahtunut, mutta se ei riitä, meidän tulee käydä tuo menneisyyden moska tunnetasolla läpi. Tämä merkitsee keskustelua, jakamista, suostumista henkiseen prosessiin, joka voi tuntua jossakin mielessä todella voimakkaalta ja pahalta.

   Häiriöperheessä kasvanut tarvitsee korjaavat kokemuksensa. Koskaan ei ole liian vanha saadakseen tällaiset korjaavat henkiset kokemukset toipuakseen mielen epätasapainotilasta. Toipumisessa on pääasiallisesti kyse turvallisuuden tunteen palautumisesta, häpeän ja pelon käsittelystä.

Minuutensa menettänyt ihminen tarvitsee sisäisen inventaarion tekemisen mahdollisuuden turvallisessa ihmissuhteessa elvyttääkseen itsensä, ratkaistakseen muutkin ongelmansa. Siinä prosessissa menneisyys tulee käsiteltyä ja samalla ihmisen omat sisäiset voimavarat elpyvät. Jokainen meistä tänne syntyessään on ollut luottava ja uskova eloisa yksilö. Ahdistava kasvuympäristö riistää lapselta hänen uskonsa ja luottamuksensa sekä minuutensa. Henkinen mielen elpymiseen pyrkivä prosessi palauttaa tämän luottamuksen ja ihmisen perusturvallisuuden tunteen.

Niille, jotka ovat kokeneet itsensä menettämisen, ja kenties kokevat tuskansa, eivätkä löydä tietä ulos, voisin sanoa: Et ehkä usko, mutta voi todellakin olla niin, että mikä tahansa tämän päivän ongelmasi onkin, sen juuret voivat olla todella syvällä. Ovat ongelmasi sitten ihmissuhteisiin liittyviä: mustasukkaisuutta, epävarmuutta, hylätyksi tulemisen pelkoa, tunne-elämääsi liittyviä: ahdistusta, masennusta, ärtymystä, epätasapainosuutta, tunteettomuutta, fyysiseen olemiseen liittyviä: syömis- juomisongelmia, voi niihin vastaus löytyä juuri minuuden ongelmien kautta.  

    Menetetty / kadotettu minuus on valmis oireilemaan millä tahansa tavalla: käsittelemättömien mielen haavojen vuoksi ihminen kokee tyhjyyden tunnetta, tyhjyys täytetään millä tavalla hyvänsä: syömällä tai juomalla liikaa, pitämällä itsestä huonosti huolta, tekemällä paljon töitä, tavoittelemalla mainetta ja kunniaa. Keinot ovat monet. Tuhoisan toiminnan jatkuessa ihmisen pahoinvoinnin kierre syvenee.

Ihminen voi menettää minuutensa ja ns. kuolla henkisesti, jos hänen kasvuympäristönsä ei tarjoa hänelle turvallista rakastavaa ilmapiiriä. Tällainen ahdistava kasvuilmapiiri muuttaa ihmistä, jolloin minän turvallisuuden ja luottamuksen tunteen tilalle tulevat ahdistukselta tuntuvat häpeä ja pelko.

MUTTA se mikä on menetetty kerran, on mahdollista saada takaisin, se mikä on mennyt rikki on mahdollista eheyttää. Se mikä on kadonnut, voidaan löytää takaisin. Minä voi eheytyä, se on mahdollista.

Sari Mäki-Penttilä

10.8.2010

ILLUUSIO SOIVISTA URUISTA

Kirkkojen urut ovat jotain taianomaista ja lumoavaa, jopa niin että kun ne eivät soi, niitä voisi tuijottaa loputtomiin. Kuin ne eivät olisi tästä maailmasta, kuin ne olisivat seisoneet siinä aina odottaen soimaan pääsemistään. Ja kun ne kirkon urut sitten soivat, sitä suuruutta ja mahtavuutta ei voi selittää. Kirkon holvit kaikuvat, soitto tulee täydellisenä, kokonaisena täyttäen kaiken jopa niin, että kaikki ymmärtäminen ja tietäminen astuu sivuun ja tilalle tulee täysipainoinen kokeminen, läsnäoleminen ja musiikin temppeleihin vaipuminen. Sisälle virittyy hiljaisuus, joka ottaa kaiken vastaan, kaiken soinnin noista uruista.

    Jostakin syystä tuntuu hyvältä, että kirkon urut soivat. Se on majesteetillista ja mieltä ylentävää ja niiden soidessa ei tule mieleenkään, että joku ihminen soittaa niitä. Urut vain soivat. Kuten tuuli kulkee puissa, kuten sade tulee, kuten niityllä kasvaa kaikki ne kukat. Urut vain soivat. Kun sitten näkee kirkon urkujen äärestä pois tulevan ihmisen vilkuilevan kelloon kävelemässä musta salkku kädessä kadoten ulos kirkon ovesta liikenteen meteliin, tuntee hölmistyvänsä. Tuntee itsensä hölmöksi, joka luuli urkujen vain soivan. Soivan itsestään.

    Se on yhtä aikaa surullista, yhtä aikaa lohdullista ja yhtä aikaa äärimmäisen riemastuttavaa. Surullista siksi, että olisi mukava säilyttää illuusionsa itsestään soivista uruista ja olla ilman sitä tietoa, että niitä soittaa jokin tietty ihminen. Uskoa vain, että asiat soivat ja ovat. Lohdullista siksi, että urkujen soitto oli niin äärimmäisen kaunista; ihminen voi todellakin teoillaan saada aikaiseksi jotain sellaista ja riemastuttavaa se on juuri tästä samasta syystä. Ihminen todellakin voi.

Samaisessa kirkkotilanteessa, jossa urut kajahtivat, sattui olemaan eräs nuori mies harjoittelemassa laulua häitä varten. Hänen laulunsa kaikui kirkon holveissa samalla täyteisyydellä kuin juuri olivat soineet nuo urut.

    Olen usein elämäni varrella verrannut mielelläni ihmistä urkuihin ja ylipäätään soittimeen. Laulavana ihmisenä ja alati oman henkilökohtaisen soittimeni mahdollisuuksia tutkivana olen vakuuttunut siitä ajatuksesta, että elämä on eräänlainen kokonaisuus, eräänlainen sinfonia, jossa oleellista olisi löytää oman soittimensa, minuutensa sointi, oma paikkansa, oma tiensä ja sitä kautta olla läsnä elämässään. Sinfoniassa kaikki soittimet ovat omille paikoilleen asetetut, kaikki on harmoniassa, jokainen tuntee oman soittimensa ja paikkansa ja soitosta muodostuu kokonaisuus.

   Elämän sinfoniaa tulisi ajatella laajemmin kuin vain tuntemamme musiikkikäsityksien kautta. Oman itsemme kautta elämämme aikana soittamamme musiikki on kaikkea sitä mitä teemme: sitä mitä ja miten puhumme, mitä ja miten teemme.

    Tämän rinnalla en voi välttyä ajattelemasta liian nopeasti ja vihaisena soittavaa viulistia tai elämäänsä tyytymätöntä urkuria. Ei kai elämän kuulu olla riitasointuinen duetto oman vihamielisyytensä tai katkeruutensa kanssa.

Mutta olen väsynyt puhumaan siitä kuinka kiireisiä ja uuvuttavia ihmiset jaksavat olla ja kuinka kukaan ei enää osaa olla läsnä elämässään, kuinka ihmiset ovat hyljänneet sinfoniamme, ja luopuneet soittamisesta. En. En jaksa sitä enää. Itse asiassa olen ajatellut luopua siitä kokonaan. Olen ajatellut siirtyä kuuntelemaan soittimia, eläytymään, elämään ja soittamaan soittoani. Olen ajatellut kulkea niihin maailmoihin, joissa soitto soi. Olen ajatellut kulkea kirkkoihin ja metsiin kuuntelemaan soittoa, tai elvyttämään soitintani, herkkyyttäni. Luovuuttani. Itseasiassa olen suunnitellut perustavani päänsisäisen orkesterin, jonka otan käyttöön aina kun joku yrittää katkaista sisäisestä viulustani kielen tai yrittää huutaa suuren sinfonian päälle.

Kaikki on hyvin kaunista. Selkeää, yksinkertaista ja kaunista. Soittimensa voi virittää niin moneen: kauneuteen tai rumuuteen, kiitollisuuteen tai katkeruuteen. Kauhukokemus lienee on soitin, joka on aivan selvästi viritetty vihaan ja sillä yritetään soittaa jotain rakkaudesta. Puhtaasta vihasta soiva soitin on totuudenmukainen aito, mitä ei puolestaan voi sanoa tukahdutettuun vihaan pohjautuvasta soitosta.

   Positiivinen ajattelu, jota meitä kehoitetaan vaalimaan ei ole sitä, että hymyilee ja antaa aina myöten, ja ajattelee kaikki asiat väkisin hyväksi. Positiivinen ajattelu on sitä, että on sitä mitä kulloinkin on ja hyväksyy sen. Hyväksyy vihansa, surunsa, riemunsa, kateutensa, koko paletin. Vihaansa tulee osata soittaa tietyllä tavalla; sitä ei kaadeta toisten niskaan tai nielaista sisuksiinsa, kuten ei muitakaan tunteita. Tunteet tunnetaan. Siinä on soittamisen salaisuus; tunteiden hyväksyminen, niiden jakaminen ja läsnä eläminen.

SM

29.7.2010

Liikkumisen riemu

Minua ei meinaa saada harrastamaan liikuntaa ei sitten millään. Kuntosalin ajatteleminen nostaa karvat pystyyn: ei kiitos! Jumpan ajatteleminen puistattaa; no en minä sinne. Juokseminen ei nappaa, jne. Sen sijaan kanssaeläjät menevät pumpista pumppiin ja altaasta saleihin ja keilaradoille. Aloin miettiä mitä minussa on oikein vialla?

Tajusin ettei mikään.

Mielestäni ihmisellä on luontainen tarve liikuntaan. Se kertoo meille milloin on tarpeen liikkua. Sanoisin tätä jonkinlaiseksi sisäiseksi kokemukseksi siitä, että keho vaan tietää. Samalla tavalla kuin keho tietää, että on nälkä, se myös tietää milloin on liikkumisen nälkä. Nimitän tätä sisäistä liikkumisen nälkää ihmisen sisäiseksi liikkumiskoodiksi.

   Mutta mitä merkillistä on tapahtunut koodilleni. Eikö sen pitäisi olla aktiivinen ja ilmoittaa, että alahan kalppia salille tai mars mars matkaan ja sukset tai rullaluistimet jalkaan ja baanalle.

   Tämän pohdinnan ilmoille nakattuani mieleeni singahti ajatus elämästä, jota oli ennen vanhaan. Silloin liikunta oli luonnollinen osa arkipäivää. Se oli elämäntapaa liikkua ja käyttää kehoaan. Kun niihin aikoihin aamulla heräsi kylmään pirttiin, ei tarvinnut kahdesti miettiä haluanko nousta ylös. Luonto hoiti sen asian ja sitä nousi ylös. Oli haettava puita, jotka oli omin käsin pilkottu, jotka voisi laittaa takkaan ja tulta perään.

   Hyvässä lykyssä puiden hakureissu alkoi lumitöillä, sillä yön aikana oli pyryttänyt lunta pihan täydeltä. Puiden haun ja tulen sytyttämisen jälkeen luvassa oli veden kantoa, jne. Jos kauppaan oli asiaa, sinne hiihdettiin, potkukelkkailtiin tai pyöräiltiin. Liikkuminen oli elämässä eikä sitä tarvinnut keksiä sinne erikseen.

Tulin siihen tulokseen, että se aika, jona ihmisen on pitänyt alkaa keksiä liikuntaa elämäänsä, on verrattain lyhyt. Kun elämässämme on nykyään kaikki valmiina, emme liiku luonnostaan vaan liikkuminen täytyy tehdä erikseen. Ja koska ihmisen historia tällaisessa ajassa on varsinaisen lyhyt, tajusin minä, että minussa oleva liikunnan vastainen koodi onkin juuri tätä: haluaisin luomuliikkumista elämään: luomuliikkumista, joka ei ole urheilua eikä liikuntaa vaan elämään kuuluvaa liikkumista.

    Koska liikkuminen nyt vaan yksinkertaisesti on ihmiselle hyväksi ja laitoin merkille minussa olevan liikunnan vastaisen rintaman, päätin alkaa hemmotella sisäistä liikkujaani hyötyliikunnalla. Kävelen ja pyöräilen mahdollisimman moneen paikkaan sekä  harrastan luovaa liikettä ja teen siivoustuokiostakin enemmän tanssitapahtuman kuin tavaroiden järjestely ja pölyn taltuttamistuokion.

   Eli ujutan liikkumista elämisen sekaan ja teen arkisista askareista musiikin avulla houkuttelevia tilaisuuksia liikuttaa itseään. Myös nyrkkeilysäkin hakkaaminen ei ole minulle urheilua tai liikuntaa vaan itseni tunnehoitamista.

Luulen, että kaltaisiani on monia. Monia ihmisiä, jotka seuraavat toisten liikuntaharrastuksia ja tietävät, että itsekin pitäisi. Ulkoapäin tulee isot määrät vihjeitä siitä kuinka kannattaisi harrastaa sitä ja tätä liikuntamuotoa. Tämä herättää meissä sisäisen kamppailun ja ristiriidan.

    Itse en edelleenkään kykene harrastamaan liikuntaa liikunnan vuoksi. Liikkumisen lisääminen osaksi elämää puolestaan sopii minulle paremmin. Itse kävelen päivittäin mm. oman luovan ja taiteellisen puolen ylläpitämiseksi. Samasta syystä saatan joskus jopa juosta tai hyppiä hyppynarua. Fyysinen hyöty tulee siinä luonnostaan ja sehän sopii minulle. Liikkumisen iloa itselle mielekkäässä muodossa!

SM

31.5.2010 SURKUHUPAISA

Olen tiennyt sanan olemassaolon, olen tiennyt, että se yhdistää surullisuuden ja iloisuuden ja muodostaa täten varsin tehokkaan ja hauskankuuloisen sanan. Mutta pelkkä tietäminen ei ole mitään. Tänään sain kokemuksen omanahkaisesti mitä tuo sana tarkoittaa. Tänään sain tuta, mitä tuo sana merkitsee.

Nimittäin olen itkenyt vuolaasti, syvästi, väkevästi voimakkaasti. Koko kehoni on itkenyt. Silmieni lomitse on vuotanut paljon vettä, paljon vettä, joka on kuumentanut kasvojen ihoa, vettä joka on sotkeutunut hiuksiin ja vaatteisiin.

   Itkun jälkeen olen nauranut, olen nauranut niin, että voiko niin paljon naurua ihmisestä ulos tullakaan. Nauru on tullut, se on tullut syvältä vatsan juurista saakka, se on tullut kaikkialta, se on ollut leveä ja syvä.

  Itkenyt olen sen tähden, että rakkaaseen luovaan kirjoittamiseen liittyvät opintoni ovat saaneet minulta paljon osakseen energiaponnisteluita. Kun sitten viimein sain viimeisen tehtävän tehtyä ja palautettua opinahjoon, koitti minussa suuri riemu. Minä tein sen.

    Tieteellisen lopputyön tekeminen oli minulle entuudestaan tuttua kaksi opinnäytettä laatineena, ja koska nyt oli kyseessä luovan kirjoittamisen opinnot, päästin luovuuteni valloilleen ja minulla oli hauskaa tehtävää tehdessä. Kyllä minulla olikin hauskaa, tein paljon loistavia oivalluksia, sain ideoita, innostuin.

  No mitä itkemistä siinä on? No ei siinä olekaan, mutta siinä on, että sain juuri opettajalta palautteen sähköpostiini, jossa hän pyytää minua tekemään tehtävän uudestaan. Uudestaan? Se ei siis ole ollenkaan kelvannut.

    Omaa ajattelua on liikaa ja tämän lisäksi kuljetan itseäni ja omaa kokemusmaailmaani liian paljon pitkin koko tutkimusta. Sokerina hylkäykselle tuli opettajan vinkki jättää yksi tietty asia tutkimuksestani kokonaan pois. Ja arvaattekin varmaan kun olen tapaukselle antanut nimen surkuhupaisa, että nyt on niin, että olennaisin oivallukseni koko tutkimuksessa on juuri tämä asia, jonka minun kuuluisi jättää  pois. Äimistys.

Tiesin, että tieteellisen tehtävän parissa ei voi olla hauskaa, ja jos on hauskaa, se näkyy arvosanassa. Tieteen maailma on tieteen maailma, vaikka se luovuutta sorkkiikin. Tieteen maailmassa tulee tanssia niiden askelien mukaan mitä muutkin tanssivat, siten tiede toimii. En moiti tätä piirrettä tieteessä, se saa olla mitä on, mutta miten tulinkaan sotkeutuneeksi moiseen maailmaan, joka aivan selvästi muodostuu ilonpilaajaksi sisäiselle luovuudelleni? Miten kuvittelinkaan, että minulla olisi oikeus tanssia siellä vapaasti miten sattuu hiukset auki ja ilman kenkiä ja sukkia?

Minulla oli siis tehtävän teon parissa hauskaa ja pidin hauskaa sen kustannuksella, että arvosana on huono. Mutta ettei tehtäväni kelpaa ollenkaan. Siinä asian surullisuus. Kaikki se työ, kaikki se ilo ja sitten työ ei kelpaa? Kummallisuuksien kummallisuus.

     Jutun hupaisuus on erityisesti myös siinä, että se mitä tutkimukseni esittelee ja väittää, vahvistuu vain siitä, että saan hylkäävän lauselman tehtävälleni, vaikkakin osin opettajan palaute yrittää kiistää tai kyseenalaistaa väitteeni. No tämäkin vahvistaa vain tutkimustulostani. Hulluuden hulluus.

   On surkuhupaisaa, että joudun tekemään työn toisten mieliksi erilaiseksi ja juuri vaatimus tehdä se erilaiseksi osoittaa, että alkuperäinen tehtäväni sanamuoto ja oivallukset osoittavat tutkimukseni olevan oikeassa. Surkuhupaisaa, tämä on niin surkuhupaisaa. Siis itken ja nauran. Sehän on ihmisen onni, tuntea syvästi ja väkevästi, vaikka itkien ja nauraen.

Kerrottakoon myös, että opintotehtävien ohessa olen viettänyt remontin parissa koko kevään ja alkaneen kesän. Remontin kohteena ovat olleet mm. vanhat lahonneet lattiat ja vinot hirsiseinät. Varsinkin tätä nykyä kokonaan uusittu puhdas lattia on palvonnan kohteeni. Sitä ei ole vielä ehditty maalata, joten olen vaalinut sitä tarkkuudella, suojannut lattian ja ollut sitä mieltä, että kengät on otettava pois huoneeseen mentäessä ettei lattia mene pilalle. Lattiahan on suojaamaton, herkkä ja paljas uusi puun pinta. Tämän takia kirjoitin ovelle informaatiota antavan pahvilappusen tähän sanamuotoon: KULKU VAIN SUKKASILLAAN. Juuri niin: kulku vain sukkasillaan, kuulostaa ihan runolta.

Mitä oikein kuvittelin: minä, ihminen, joka en osaa kirjoittaa yksinkertaista kylttiä kyseisen huoneen ovelle, että ”ei saa kulkea kengät jalassa”, kuvittelinko, että sellainen ihminen voisi luovuuden ilolla ja riemulla kirjoittamansa tutkielman saada läpi tieteellisessä yhteisössä.

Ihmisen luovuus toteutuu juuri herkkyyden kautta ja herkkyyden luonne on kuin tuon uuden paljaan lautalattian: se vahingoittuu herkästi, saa osakseen osumia. Olen sitä mieltä, että herkkyyden säilyttäminen maailmantilassa, joka perustuu pääasiassa ilonpilaamiselle on haasteellista. Mahdotonta se ei ole.

   Tiede on tällä hetkellä ilonpilaajani, se haluaa tutkia luovuutta. Tutkiminen on järjen tehtävä ja järjellä ei ole mitään tekemistä todellisen luovuuden kanssa. Järki on kuin raskaat likaiset kengät mielen luovalla ja herkällä puupinnalla. Liikkukaa mieluummin sukat jalassa tai vielä parempaa paljain kuulain nahoin.

Tällä hetkellä olen ristiriitaisen haasteen äärellä. Hoitaako sisäistä luovaa lastani ja antaa hänen pitää tehtävän ilonsa, vai astuako oman luovuutensa näyttämölle tieteellisenä ilonpilaajana ja rukata koko tehtävä uusiksi. 

    Myydäkö itsensä ja tehdä kaavamainen tuotos mielenjuoksustaan vain ja ainoastaan saadakseen jonkun tittelin? Vai antaako luovalle sisäiselle lapselle pyhyytensä ja ihmeen tunteensa ja jättää tehtävä sellaiseksi, ja saada hylätty arvosana? Ehkä löytyy jokin välimuoto, jossa saan tanssitettua alkuperäisen sanamuotoni ihmeen ja pyhyyden tieteen muotoon. Ehkä se on mahdollista.

   Tiedän miten tehtävä olisi kuulunut tehdä, mutta en voinut uskoa, että se todella on niin kaavamaista ja sätkynukkemaista. Tiedän sen nytkin, mutta en vain saa itseäni tekemään moista väkivaltaa kirjoitelmaani kohtaan. Tiedän, että voin sen tehdä aivan hyvin, vaikka heti ja se ei ole mikään juttu, mutta juuri nyt en vaan pysty. Ehkä huomenna, ehkä huomenna luova sisäinen lapsi on itkunsa itkenyt ja se on valmis tanssimaan taas.

Surkuhupaisaa. Se on maailman ihanin ja kamalin sana. Samalla tavoin kuin sen tajuaminen, että elämä on lyhyt ja kaikki me kuolemme, on yhtä aikaa maailman vapauttavin, ihastuttavin ja kamalin fakta. Sekin on surkuhupaisaa.

Mutta onneksi meillä on luovuutemme, herkkyytemme, villi eloisuutemme. Se on maailman suurin ihme ja täten ensisijaisesti elämässä vaalittava asia. Kaikki muu tulee sen jälkeen.

SM

2.2.2010 Uusi elämä

Olemme kaikki ihmiset tulleet tänne maailmaan suht samalla tavalla. Tai ainakin tällainen on käsitykseni. Olemme kaikki varttuneet tietyn toimituksen ja prosessin seurauksena pimeässä ja lämpimässä äidin nahan uumenissa, kunnes on tullut aikamme kömpiä tähän maailmaan. Maailmassa on ollut meidän mentävä aukko, josta olemme voineet tulla esiin ja alkaa elämisemme.

Keskuudessamme syntyy uutta elämää koko ajan. Kun tämä uusi tulokas, vauvaksikin kutsuttu, tulee maailmaan, onko kyse siitä, että maailma on täällä valmiina ja meidän tehtävämme on opettaa tuolle lapselle tämän maailman tavat, että hän osaa elää täällä - vai tuleeko uusi tulokas opettaaksemme meille jotakin.

    Olen hyvin pitkään hieman vieroksuen katsonut kaikkea sitä mitä kutsutaan kasvatukseksi, sillä kasvatustieteitä tarkastellessa huomaa sen räikeänä ja lihavoituna huutavan, että ihminen on tyhjä astia, hänet tulee täyttää tietyillä oikeilla toimenpiteillä, kun kerran hän on tänne maailmaan tullut ja syntynyt.

   Olen tietenkin tästä asiasta eri mieltä. Neale Donald Walsch sanoo kirjassaan "Yhteys Jumalaan", että kasvatus ei tarkoita "syöttämistä sisään" vaan "vetämistä ulos." Lapsessa on kaikki ainutlaatuisuus ja persoonallisuus, se kuuluu saada esiin! Sitä ei kuulu tuhota tai ohjelmoida muuksi.

Tätä vasten väitänkin, että se mitä kutsumme kasvatukseksi on suurelta osin hyvin väkivaltaista toimintaa lasta kohtaan. Aivan kuin koneeseen on olemassa käyttöohjeet, ajattelemme, että lapseen on tietyt käyttöohjeet, jolla sen saa toimimaan siten kuten haluamme, ja jolla saamme hänet olemaan sellainen kuin haluamme hänen olevan.

   Minulla ei ole lapsia, joten helppohan minun on tästä puhua ja sanoa tietäväni. Mutta väitän lisää. Väitän, että lasta ei tule kasvattaa, jos kasvattaminen tarkoittaa "tietojen sisään syöttämistä" ja lapsen kasvattamista tietynlaiseksi, SILLÄ vauva on jo oma persoonansa. Lapsi ei ole projekti, joka pitää saada onnistumaan tietyllä tavalla. Lapsi on ihminen, johon voimme tutustua ja oppia tuntemaan hänet. Samoin hän oppii tuntemaan meidät.

     Olen ymmälläni kaikista monimutkaisista puheista kasvatuksesta. Täh mitä ne ovat? Käyttöohjeita ihmislapsen käyttämiseen? Ihminen ei ole kone, ihmislapsi ei varsinkaan ole kone.

   Mutta mitä tarvitaan? Ruuan, vaatteiden ja sängyn lisäksi - äh tämä kuulostaa niin kliseiseltä, mutta sanon sen silti, tarvitaan rakkautta. RAKKAUTTA? - Mitä se on, he kysyvät, aina sitä samaa rakkautta, mutta mitä se on?

  Voisiko rakkaus olla hyväksyntää, ihmisyyttä ja läsnäoloa?

Mutta mitä herran tähden ovat hyväksyntä, ihmisyys ja läsnäolo.

Voisiko hyväksyntä olla sitä, että ei yritetä muuttaa lasta (muitakaan ihmisiä) sellaiseksi kuin haluamme hänen olevan, vaan, että käytämme aikaa ja kärsivällisyyttä oppiaksemme kuka hän on? Millainen hän on? Ahaa hän on hyvin eloisa ja luova, tai mietteliäs. Ok. Ahaa tänään hän on surullinen. Ok. Ahaa tänään hän on tyytyväinen. Voisiko tämä olla hyväksyntää?

   Voisiko läsnäolo olla puolestaan sitä, että emme raahaa menneisyyttämme tähän hetkeen antaen sen uurtaa tässä hetkessä elämisen kykymme ja, että pyrimme vapauttamaan itsemme tulevaisuuden uhkien maalailusta ja huolissaan olemisesta. Voisimmeko ainakin pyrkiä elämänasenteessamme "elämä kantaa" luottamukseen, ja että voimme turvallisesti olla tässä ja nyt.

Erilaiset pelot sitovat meitä elämään tulevaa kohti ja se estää olemasta läsnä. Useat aikuiset ihmiset ovat pelon uurtamia, koska he elävät huolen kautta. Se tekee sokeaksi ja kuuroksi. (pelko kuuluu kaikkien elämään, pelko joka hyväksytään on elämää ylläpitävää, pelko joka kielletään, on tuhoisaa)

Lapsi lähettää tässä hetkessä kaikki ne viestit vanhemmalleen, mikä kertoo sen mitä lapsi tarvitsee. Tarvitaan vain kykyä olla läsnä, jotta voi olla avoin näille viesteille. ( Jos elää muualla, ei voi kuulla näitä viestejä. Mutta ainahan voi katsoa kasvatusoppaasta ja toimia kuin teknisen laitteen kanssa. =D)

     Lapsen kanssa ei tarvita käyttöohjetta. Läsnäolossa lapsen kanssa sekä kaikissa muissakin ihmiskontakteissa läsnäolossa syntyy kaikki oleellinen, ei tarvita muuta. Vain läsnäoloa. Ei ole käyttöohjetta ihmisten kohtaamiseen, on vain ihmisyys ja se on meissä. Se on sisäinen koodi, ja tuo koodi saa meidät toimimaan varsin luonnollisesti, ja jos elämme läsnä tässä hetkessä, voimme kuulla tuon koodin ja elää sen mukaisesti.

    (Se, että olemme niin hanakoita turvautumaan ulkoapäin tuleviin ohjeisiin kaikilla elämänalueillamme johtunee siitä, että olemme kadottaneet tässä hetkessä elämisen kyvyn kiireisessä suorittavassa elämässämme. Koska emme kuule noita viestejä, "koodeja", syömme ja teemme töitä liikaa, sotkeudumme ihmissuhteisiimme, nukumme liian vähän, jne. Tarvitsemme jotkut ohjeet osataksemme elää, koska olemme kadottaneet sisäiset ohjeet. Mutta siellä ne ohjeet ovat olemassa. Tarvitsee vain kuunnella.)

Jokainen joka syntyy tänne, ansaitsee tulla hyväksytyksi sellaisenaan, antaitsee tulla kuulluksi. Ja jos joillakin elämän alueilla, kuten usein käy, emme tule kuulluiksi tai nähdyiksi, on se vain yksi haasteemme kasvettuamme, johon voimme tarttua mielenkiinnolla: kuka me oikein olemmekaan. Mitä meille tapahtuikaan? Jälleen voimme joko hyväksyä tai hylätä mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme olleet. Hyväksyntä on avain sana.

    Sitä paitsi muutumme koko ajan. Kaikki muuttuu koko ajan. Jokaisen uuden aamun kiehtovin hetki on siinä kohtaa, kun muistan yön kuoleman ja unohduksen jäljiltä kysyä itseltäni: kuka minä olenkaan tänään?

Ja vielä lapsista ja vanhemmista: olen seurannut mielenkiinnolla elämässäni mukana olevia aikuisia, joilla on lapsia ja olen täysin vakuuttunut siitä, että aikuinen saa juuri sellaisen lapsen kuin hän "tarvitsee" ja lapsi sellaiset vanhemmat kuin mitä "tarvitsee." Tuo lapsen ja aikuisen välinen yhtälö on ainutlaatuinen ja millaisena ikinä tuo yhtälö tapahtuukaan, on siinä kuitenkin aina mukana mahdollisuus.

Teemme parhaamme elämänimisessä näytelmässä, ja se on kaikki mitä meillä on. Tarvitsemme monenlaiset kokemuksemme kasvaaksemme siksi mitä olemme tänään.

Voimme luvata itsellemme ihmisyytemme ja luottaa, että elämä tapahtuu siten kuten on "tarkoitettu", ainakin joten kuten.

Elämä ei ole vakava juttu. Elämä on juttu. Uusi elämä on yhden jutun alku, tarinan, joka lomittuu jo olemassa oleviin tarinoihin.

SM

30.1.2010 Me kaikki olemme yhtä

Väistämättä tulee mieleeni, että totta kai on näin; me olemme kaikki yhtä. Toisaalta taas tulee ajatus miten niin, olemmehan niin erillään toisistamme.

     Jos katsoo pienesti ja aivan läheltä, tuntuu kuin olisimme yksin koko maailmassa, kun katsoo laajakuvaa, tajuaa, että killumme kaikki joulupallolta näyttävän kappaleen päällä äärettömässä avaruudessa. Me olemme kaikki yhtä, olemme samassa pallonmuotoisessa veneessä, samalla puolella samassa maailmassa.

Tuntuu kuin ihmisen persoonallisuus, ainutlaatuinen uniikkius ja erillisyys sekä yksinäisyys ja eristäytyneisyys olisivat sekoittuneet kuulumattomuuteen ja kuulumisen pakkoon, itsensä kadottamiseen ja yhteyden katoamiseen. Kuin kaikki tämä pyörisi keskellämme sekavana massana. On aikoja, jolloin pelkäämme yksinäisyyttä, pyrimme pakonomaisesti seuraan tai toimintaan, jossa yksinäisyys ei tunnu, ja aikoja, jolloin ollessamme toiminnassa tai ihmisten keskellä huudamme sisäisesti koko ajan sitä kuinka haluaisimme olla rauhassa. Emme tiedä kuuluako vai ei kuulua ja mihin kuulua. Mielemme täyttää kaipuu johonkin, mutta missä se joku on.

Mitä oikein haluamme?

Pelko saa meidät kiemuroimaan näin. Jostakin syystä jossain elämämme vaiheessa ihmiskunnan historian tietyssä kohdassa olemme keksineet sen, että olisimme jotenkin muusta maailmankaikkeudesta tai esimerkiksi siitä mitä kutsumme luonnoksi, että olisimme erillisiä siitä. En mitenkään päin voi tajuta tätä ihmisen mielenväännähdystä, että olisimme jotenkin ihmisenä irtonainen kappale, erillinen osa kaikkea tätä mitä on olemassa.

    Tämä irtonaisuuden keksiminen, itsensä ylös tai esiin nostaminen kokonaisuudesta tuottaa kaiken tuskastelumme yksinäisyyden parissa, tuskaisat äänettömät huudot rauhassa olemisesta.

   Jos kokisimme olevamme osa kokonaisuutta, emme tuntisi yksinäisyyttä, koska kokisimme koko ajan ettemme voi olla yksin, kun meitä on yksi, koska olemme yhtä. Olemme saman palapelin tai legopalikkakokoelman palikoita, samaa kokonaisuutta.

En ole tyhmä enkä ymmärtämätön yksinäisyyden suhteen, mutta haastaisin hieman katsomaan sitä jopa väittäen, että sellaisenaan kuin sen tunnemme, se on keksittyä, se on kuin tiettyjen illuusioiden tuottama väärillistymä.

    Olen tuntenut yksinäisyyttä, tunnen monia ns. yksinäisiä ihmisiä, mutta mitä onkaan yksinäisyys. Sitäkö ettei ole seuraa?

 Yksinäisyys on mielentila, joka on saanut monenlaisia vääristymiä ajassamme. Olen nähnyt jopa vedettävän yksin olemisen ja yksinäisyyden välille yhtäläisyysmerkin. Mutta ne eivät ole sama asia. Väitän jopa, että  yksinäisin on hän, joka ihmisten keskellä kokee olevansa yksin, kokee ettei kuulu joukkoon, että on täysin väärässä maailmassa. Enemmän hän on yksinäinen, kuin hän joka huokailee yksin kotona neljän seinänsä sisällä.

Mielestäni on kahdenlaista yksinäisyyttä. Vaikka kaikki olemme yhtä, viime kädessä kuitenkin olemme omillamme. Mehän miellämme yksinäisyyden liittyvän toisiin ihmisiin tai heidän olemattomuuteen elämässämme. Mutta yksinäisyys on henkilökohtaista ainakin sillä tasolla, että olipa meissä minkälainen tahansa mielenmaisema, vaikkapa pelon maisema, kukaan toinen ihminen ei voi sitä poistaa. Meillä on meidän tajuntamme ja mielemme, joka liittyy toisiin, mutta olemme sen kanssa viime kädessä yksin, se on meidän taulumme. Meidän erityisyytemme.

    Tämä on terve puoli yksinäisyydestä; se on kuin oman itsen kokemista, omaa ainutlaatuisuutta, eikä ollenkaan hätää, pelkoa tai kurjuutta.  Se on luottamista ja elämistä elämässä ilman sitä tunnetta, että olisin jotain enemmän jos minulla vain olisi se tai hänet.

Jossakin vaiheessa joku keksi yksinäisyyden, joka merkitsee sitä ettei ihmisellä ole tarpeeksi seuraa tai toimintaa, jolloin hän on yksinäinen ja vieläpä onneton.

    Se, että kokee ettei kuulu porukkaan, ettei ole ketään, että on "yksinäinen" on itse asiassa kuulumattomuuden tunnetta, joka pohjautuu itsensä menettämisen ja elämän luottamuksen puuttumiseen. Ihminen voi henkisessä mielessä kadottaa itsensä, menettää yhteyden itseensä. Tämä on juuri se tuntemuksemme, jolle annamme nimeksi yksinäisyyden, ja siihen lääkkeeksi haemme seuraa ja toimintaa, kun yksin oleminen tuntuu pahentavan "oireita." Seuran hakeminen lievittää hetken.

   Kaikki ne ihmiset ja asiat, joita elämäämme kiivaasti etsimme tai suunnittelemme etsivämme, liittyvät etsintään, jossa etsimme itseämme ja luottamustamme. Ihmisellä on kaikki edellytykset olla juuri nyt onnellinen, mutta useat ajattelevat, että vasta sitten ku, on löytynyt se jokin ihminen. Tätä ihmistä he etsivät ja välillä löytävät ja pettyvät. He etsivät sitä jotakin toisista ihmisistä ja se jokin mikä on hukassa, on heissä itsessään.

En tarkoita, että  ihmisen pitäisi lopettaa toisen ihmisen etsintä. Sielun siskoja ja veljiä kuuluu etsiä, me tarvitsemme heitä peileiksemme MUTTA tarkoitan sitä, että kun kohdattuamme toiset ihmiset ehkä petymme tai hetken helpotuksen jälkeen koemme taas jäävämme tyhjiksi, ettemme tuolloin juoksisi kiivaasti etsimään muualle, sillä tässä väsytämme itsemme.

   Lääke yksinäisyyteen on itseensä tutustuminen, mutta ihminen ei voi tutustua itseensä yksin. Tarvitsemme toisia ihmisiä peileiksemme, mutta usein emme hae toisista ihmistä peiliä, vaan helpotusta ja mielihyvää. Se, että toinen on peili, ei tarkoita vain ja ainoastaan mielihyvää.   

    Varsinkin hyvin läheisessä ihmissuhteessa saamme mahdollisuuden tulla tutuksi oman todellisen itsemme kanssa: pelkomme ja muut vahvat tuntemuksemme nousevat pintaan. Ne ovat haaste. Otammeko haasteen vastaan vai nostammeko kytkintä ja kiidämme uusien suhteiden houkuttelevaan laaksoon etsimään mielihyvää sitä jotakin joka meidät täyttäisi, vaan katsommeko mitä maailmalla ja ihmisillä on meille kerrottavaa tässä ja nyt?

Yksin oleminen  ja yksinäisyyden valitseminen olotilaksi, on usein tiedostamaton valinta. Hukassa oleva minuus pyrkii turvallisuushakuisuuteen ja pelon kautta kontrolloimiseen; kun ihmissuhteita olisikin tarjolla, tai pitäisi tehdä se omaosuus ja olla aktiivinen, koittaakin passiivisuus, koska se on sentään turvallista ja hallittavaa.

  Toiset taas ryntäävät ihmissuhteiden ja olosuhteiden kaaokseen ratkaistaakseen yksinäisyydeltä tuntuvan pelon ongelmansa. Molemmissa lopputulos on sama; kenties yksinäisyydeksi nimitetty tukala tila unohtuu tai siihen tottuu, mutta perimmäinen ongelma; oman minuuden hukassa oleminen ei ratkea ei sitten millään.

Jaa että tarvitseeko sen sitten ratketa? Ei tarvitse, mutta olemme kaikki yhtä, ja se että olen saanut löytää jonkin "jujun" olemiseeni, on tehnyt minut onnellisen kaikissa elämän tilanteissa ja olosuhteissa.

Me kaikki olemme yhtä, mutta emme voi kokea kuuluvamme kokonaisuuteen, jos olemme itseltämme hukassa. Itseltä hukassa oleminen tuntuu siltä kuin ei olisi olemassa, kuin ei itse olisi paikan päällä. Tämä olo tuottaa "yksinäisyyden" tunnetta olimmepa missä tahansa tai olivatpa olosuhteemme mitkä tahansa.

    "Yksinäisyyden" ongelman voi ratkaista tutustumalla itseen. Samalla itseen tutustuessa tutustuu toisiin, näkyviin tulee ihmisyyden muoto, ja sen kautta toisiin kuulumiminen: maailmaan kuuluminen, emmekä ole enää yksin. Itseen tutustuessa saamme huomata, ett olemme tietyissä määrin aika samanlaisia kuin muutkin ihmiset, toki ainutlaatuisia, ja totta kai olemme muodostammehan yhden kokonaisuuden.

Yksin olemisen kokeminen muuten kuuluu elämään. Mikään ei ole niin fantastista kuin se, että porukassa kokee "laajenevansa" heihin olemalla itsensä, kadottamatta tai satuttamatta itseä. Se on maailmassa olemista.

SM