Sari Mäki-Penttilä

Kirjoittaminen itsessään on ollut ja on edelleen nautinnollista matkaa itseen ja maailmaan. Se on tapa nähdä ja kokea asioita, ja kertoa näkemästään. Se on myös eräällä tavalla oman siivun tekemistä kaikkeen tähän elämisen kokonaisuuteen ja maailman olemassaoloon. Tätä olemassaoloani olen pitänyt yllä kirjoittamalla lisää ja osallistumalla kirjoittajakoulutuksiin ja muihin vastaaviin kuvioihin. Jossakin vaiheessa yksittäisiä runotekstejäni alettiin julkaista antologioissa ja artikkeleitani lehdissä. Kirjoittaminen on kulkenut käsikynkkää kanssani siitä asti kuin opin kirjoittamaan, ja tällä hetkellä elämässä on enemmänkin aikaa keskittyä juuri siihen minkä tuntee omana juttunaan. Haaveilen julkaistusta omasta teoksesta.

Se, mitä runotarinapallo on minulle heijastanut, on tosiaankin päässyt kirjainten muotoon vasta opittuani kirjoittamaan. Myöhemmin on saanut opetella toisella tavalla kirjoittamaan. Edelleen saan opetella. Hyvin pitkään sinisen pallon hehku oli myös piiloteltua hehkua.

Puun seitsemän pääjuurta ovat tiukkaan ja syvästi kietoutuneena maahan. Maa on vielä itkusta arka, mutta havunneulaset törröttävät puolikuivina oksanjäänteiden seassa. Maa kuivuu. Maa on ruskeaa ja säleistä. Kauempana vihreän ruohon runsas leili houkuttaa juomaan.

Kävyt makaavat rintarinnan osa toisiinsa kietoutuneina, osa toisista erillään. Kuusenkäpynahikkaat työntyvät kevääseen ujoina pieninä. Tänne auringon valo pääsee vain vähän pienistä oksanrakoikkunoista. Varjoja on enemmän ja varjot liikkuvat ja heijaavat valoläikkiä. Osa kävyistä on syötyjä, osa täpötäysiä. Orava on ollut täällä eilen ja tänään ja nakertanut kävyt tyhjäksi.

Havunneulaset tarttuvat ihoon kiinni. Tuuli tulee ohuena nauhana oksien läpi, mutta pysyy enimmäkseen ylhäällä ja poissa ja kohisee. Ujot vihreät heinäpojat tanssivat kevyessä tuulessa. Joku on tuonut tänne kaksi keskikokoista kiveä. Kivien alla muurahaiset tekevät rakennussuunnitelmiaan. Täällä on rauhaa tilaa ja turvaa.

Istun juuren päällä. Paksu maanantaijuuri painaa ihoon. Kuusi muuta juurta odottavat istujaansa. Istun niiden kaikkien päällä. Vuorotellen ja näköala laajenee. Aika on kumppani ja kanssakulkija, ei vihollinen. Tiistaijuuri on kaikista pisin. Se ulottuu valoon saakka. Perjantai ja lauantaijuuren välissä on 20 käpyä. Minä olen täyttänyt jo kolmekymmentävuotta.

Juurien valtias iso puu painaa rotevan runkonsa minua vasten ja hetken me olemme yhtä ja puu kannattelee taivasta. Muu maailma on aivan kaukana ja täällä on omansa. Kauempaa katsottuna puu on kuin piikikäs neito, jonka oksilla valon väkevät tuoksut.








	2.2.2010 Uusi elämä Olemme kaikki ihmiset tulleet tänne maailmaan suht samalla tavalla. Tai ainakin tällainen on käsitykseni. Olemme kaikki varttuneet tietyn toimituksen ja prosessin seurauksena pimeässä ja lämpimässä äidin nahan uumenissa, kunnes on tullut aikamme kömpiä tähän maailmaan. Maailmassa on ollut meidän mentävä aukko, josta olemme voineet tulla esiin ja alkaa elämisemme. Keskuudessamme syntyy uutta elämää koko ajan. Kun tämä uusi tulokas, vauvaksikin kutsuttu, tulee maailmaan, onko kyse siitä, että maailma on täällä valmiina ja meidän tehtävämme on opettaa tuolle lapselle tämän maailman tavat, että hän osaa elää täällä - vai tuleeko uusi tulokas opettaaksemme meille jotakin. Olen hyvin pitkään hieman vieroksuen katsonut kaikkea sitä mitä kutsutaan kasvatukseksi, sillä kasvatustieteitä tarkastellessa huomaa sen räikeänä ja lihavoituna huutavan, että ihminen on tyhjä astia, hänet tulee täyttää tietyillä oikeilla toimenpiteillä, kun kerran hän on tänne maailmaan tullut ja syntynyt. Olen tietenkin tästä asiasta eri mieltä. Neale Donald Walsch sanoo kirjassaan "Yhteys Jumalaan", että kasvatus ei tarkoita "syöttämistä sisään" vaan "vetämistä ulos." Lapsessa on kaikki ainutlaatuisuus ja persoonallisuus, se kuuluu saada esiin! Sitä ei kuulu tuhota tai ohjelmoida muuksi. Tätä vasten väitänkin, että se mitä kutsumme kasvatukseksi on suurelta osin hyvin väkivaltaista toimintaa lasta kohtaan. Aivan kuin koneeseen on olemassa käyttöohjeet, ajattelemme, että lapseen on tietyt käyttöohjeet, jolla sen saa toimimaan siten kuten haluamme, ja jolla saamme hänet olemaan sellainen kuin haluamme hänen olevan. Minulla ei ole lapsia, joten helppohan minun on tästä puhua ja sanoa tietäväni. Mutta väitän lisää. Väitän, että lasta ei tule kasvattaa, jos kasvattaminen tarkoittaa "tietojen sisään syöttämistä" ja lapsen kasvattamista tietynlaiseksi, SILLÄ vauva on jo oma persoonansa. Lapsi ei ole projekti, joka pitää saada onnistumaan tietyllä tavalla. Lapsi on ihminen, johon voimme tutustua ja oppia tuntemaan hänet. Samoin hän oppii tuntemaan meidät. Olen ymmälläni kaikista monimutkaisista puheista kasvatuksesta. Täh mitä ne ovat? Käyttöohjeita ihmislapsen käyttämiseen? Ihminen ei ole kone, ihmislapsi ei varsinkaan ole kone. Mutta mitä tarvitaan? Ruuan, vaatteiden ja sängyn lisäksi - äh tämä kuulostaa niin kliseiseltä, mutta sanon sen silti, tarvitaan rakkautta. RAKKAUTTA? - Mitä se on, he kysyvät, aina sitä samaa rakkautta, mutta mitä se on? Voisiko rakkaus olla hyväksyntää, ihmisyyttä ja läsnäoloa? Mutta mitä herran tähden ovat hyväksyntä, ihmisyys ja läsnäolo. Voisiko hyväksyntä olla sitä, että ei yritetä muuttaa lasta (muitakaan ihmisiä) sellaiseksi kuin haluamme hänen olevan, vaan, että käytämme aikaa ja kärsivällisyyttä oppiaksemme kuka hän on? Millainen hän on? Ahaa hän on hyvin eloisa ja luova, tai mietteliäs. Ok. Ahaa tänään hän on surullinen. Ok. Ahaa tänään hän on tyytyväinen. Voisiko tämä olla hyväksyntää? Voisiko läsnäolo olla puolestaan sitä, että emme raahaa menneisyyttämme tähän hetkeen antaen sen uurtaa tässä hetkessä elämisen kykymme ja, että pyrimme vapauttamaan itsemme tulevaisuuden uhkien maalailusta ja huolissaan olemisesta. Voisimmeko ainakin pyrkiä elämänasenteessamme "elämä kantaa" luottamukseen, ja että voimme turvallisesti olla tässä ja nyt. Erilaiset pelot sitovat meitä elämään tulevaa kohti ja se estää olemasta läsnä. Useat aikuiset ihmiset ovat pelon uurtamia, koska he elävät huolen kautta. Se tekee sokeaksi ja kuuroksi. (pelko kuuluu kaikkien elämään, pelko joka hyväksytään on elämää ylläpitävää, pelko joka kielletään, on tuhoisaa) Lapsi lähettää tässä hetkessä kaikki ne viestit vanhemmalleen, mikä kertoo sen mitä lapsi tarvitsee. Tarvitaan vain kykyä olla läsnä, jotta voi olla avoin näille viesteille. ( Jos elää muualla, ei voi kuulla näitä viestejä. Mutta ainahan voi katsoa kasvatusoppaasta ja toimia kuin teknisen laitteen kanssa. =D) Lapsen kanssa ei tarvita käyttöohjetta. Läsnäolossa lapsen kanssa sekä kaikissa muissakin ihmiskontakteissa läsnäolossa syntyy kaikki oleellinen, ei tarvita muuta. Vain läsnäoloa. Ei ole käyttöohjetta ihmisten kohtaamiseen, on vain ihmisyys ja se on meissä. Se on sisäinen koodi, ja tuo koodi saa meidät toimimaan varsin luonnollisesti, ja jos elämme läsnä tässä hetkessä, voimme kuulla tuon koodin ja elää sen mukaisesti. (Se, että olemme niin hanakoita turvautumaan ulkoapäin tuleviin ohjeisiin kaikilla elämänalueillamme johtunee siitä, että olemme kadottaneet tässä hetkessä elämisen kyvyn kiireisessä suorittavassa elämässämme. Koska emme kuule noita viestejä, "koodeja", syömme ja teemme töitä liikaa, sotkeudumme ihmissuhteisiimme, nukumme liian vähän, jne. Tarvitsemme jotkut ohjeet osataksemme elää, koska olemme kadottaneet sisäiset ohjeet. Mutta siellä ne ohjeet ovat olemassa. Tarvitsee vain kuunnella.) Jokainen joka syntyy tänne, ansaitsee tulla hyväksytyksi sellaisenaan, antaitsee tulla kuulluksi. Ja jos joillakin elämän alueilla, kuten usein käy, emme tule kuulluiksi tai nähdyiksi, on se vain yksi haasteemme kasvettuamme, johon voimme tarttua mielenkiinnolla: kuka me oikein olemmekaan. Mitä meille tapahtuikaan? Jälleen voimme joko hyväksyä tai hylätä mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme olleet. Hyväksyntä on avain sana. Sitä paitsi muutumme koko ajan. Kaikki muuttuu koko ajan. Jokaisen uuden aamun kiehtovin hetki on siinä kohtaa, kun muistan yön kuoleman ja unohduksen jäljiltä kysyä itseltäni: kuka minä olenkaan tänään? Ja vielä lapsista ja vanhemmista: olen seurannut mielenkiinnolla elämässäni mukana olevia aikuisia, joilla on lapsia ja olen täysin vakuuttunut siitä, että aikuinen saa juuri sellaisen lapsen kuin hän "tarvitsee" ja lapsi sellaiset vanhemmat kuin mitä "tarvitsee." Tuo lapsen ja aikuisen välinen yhtälö on ainutlaatuinen ja millaisena ikinä tuo yhtälö tapahtuukaan, on siinä kuitenkin aina mukana mahdollisuus. Teemme parhaamme elämänimisessä näytelmässä, ja se on kaikki mitä meillä on. Tarvitsemme monenlaiset kokemuksemme kasvaaksemme siksi mitä olemme tänään. Voimme luvata itsellemme ihmisyytemme ja luottaa, että elämä tapahtuu siten kuten on "tarkoitettu", ainakin joten kuten. Elämä ei ole vakava juttu. Elämä on juttu. Uusi elämä on yhden jutun alku, tarinan, joka lomittuu jo olemassa oleviin tarinoihin. 30.1.2010 Me kaikki olemme yhtä Väistämättä tulee mieleeni, että totta kai on näin; me olemme kaikki yhtä. Toisaalta taas tulee ajatus miten niin, olemmehan niin erillään toisistamme. Jos katsoo pienesti ja aivan läheltä, tuntuu kuin olisimme yksin koko maailmassa, kun katsoo laajakuvaa, tajuaa, että killumme kaikki joulupallolta näyttävän kappaleen päällä äärettömässä avaruudessa. Me olemme kaikki yhtä, olemme samassa pallonmuotoisessa veneessä, samalla puolella samassa maailmassa. Tuntuu kuin ihmisen persoonallisuus, ainutlaatuinen uniikkius ja erillisyys sekä yksinäisyys ja eristäytyneisyys olisivat sekoittuneet kuulumattomuuteen ja kuulumisen pakkoon, itsensä kadottamiseen ja yhteyden katoamiseen. Kuin kaikki tämä pyörisi keskellämme sekavana massana. On aikoja, jolloin pelkäämme yksinäisyyttä, pyrimme pakonomaisesti seuraan tai toimintaan, jossa yksinäisyys ei tunnu, ja aikoja, jolloin ollessamme toiminnassa tai ihmisten keskellä huudamme sisäisesti koko ajan sitä kuinka haluaisimme olla rauhassa. Emme tiedä kuuluako vai ei kuulua ja mihin kuulua. Mielemme täyttää kaipuu johonkin, mutta missä se joku on. Mitä oikein haluamme? Pelko saa meidät kiemuroimaan näin. Jostakin syystä jossain elämämme vaiheessa ihmiskunnan historian tietyssä kohdassa olemme keksineet sen, että olisimme jotenkin muusta maailmankaikkeudesta tai esimerkiksi siitä mitä kutsumme luonnoksi, että olisimme erillisiä siitä. En mitenkään päin voi tajuta tätä ihmisen mielenväännähdystä, että olisimme jotenkin ihmisenä irtonainen kappale, erillinen osa kaikkea tätä mitä on olemassa. Tämä irtonaisuuden keksiminen, itsensä ylös tai esiinnostaminen kokonaisuudesta tuottaa kaiken tuskastelumme yksinäisyyden parissa, tuskaisat äänettömät huudot rauhassa olemisesta. Jos kokisimme olevamme osa kokonaisuutta, emme tuntisi yksinäisyyttä, koska kokisimme koko ajan ettemme voi olla yksin, kun meitä on yksi, koska olemme yhtä. Olemme saman palapelin tai legopalikkakokoleman palikoita, samaa kokonaisuutta. En ole tyhmä enkä ymmärtämätön yksinäisyyden suhteen, mutta haastaisin hieman katsomaan sitä jopa väittäen, että sellaisenaan kuin sen tunnemme, se on keksittyä, se on kuin tiettyjen illuusioiden tuottama väärillistymä. Olen tuntenut yksinäisyyyttä, tunnen monia ns. yksinäisiä ihmisiä, mutta mitä onkaan yksinäisyys. Sitäkö ettei ole seuraa? Yksinäisyys on mielentila, joka on saanut monenlaisia vääristymiä ajassamme. Olen nähnyt jopa vedettävän yksinolemisen ja yksinäisyyden välille yhtäläisyysmerkin. Mutta ne eivät ole sama asia. Väitän jopa, että yksinäisin on hän, joka ihmisten keskellä kokee olevansa yksin, kokee ettei kuulu joukkoon, että on täysin väärässä maailmassa. Enemmän hän on yksinäinen, kuin hän joka huokailee yksin kotona neljän seinänsä sisällä. Mielestäni on kahdenlaista yksinäisyyttä. Vaikka kaikki olemme yhtä, viime kädessä kuitenkin olemme omillamme. Mehän miellämme yksinäisyyden liittyvän toisiin ihmisiin tai heidän olemattomuuteen elämässämme. Mutta yksinäisyys on henkilökohtaista ainakin sillä tasolla, että olipa meissä minkälainen tahansa mielenmaisema, vaikkapa pelon maisema, kukaan toinen ihminen ei voi sitä poistaa. Meillä on meidän tajuntamme ja mielemme, joka liittyy toisiin, mutta olemme sen kanssa viime kädessä yksin, se on meidän taulumme. Meidän erityisyytemme. Tämä on terve puoli yksinäisyydestä; se on kuin oman itsen kokemista, omaa ainutlaatuisuutta, eikä ollenkaan hätää, pelkoa tai kurjuutta. Se on luottamista ja elämistä elämässä ilman sitä tunnetta, että olisin jotain enemmän jos minulla vain olisi se tai hänet. Jossakin vaiheessa joku keksi yksinäisyyden, joka merkitsee sitä ettei ihmisellä ole tarpeeksi seuraa tai toimintaa, jolloin hän on yksinäinen ja vieläpä onneton. Se, että kokee ettei kuulu porukkaan, ettei ole ketään, että on "yksinäinen" on itse asiassa kuulumattomuuden tunnetta, joka pohjautuu itsensä menettämisen ja elämän luottamuksen puuttumiseen. Ihminen voi henkisessä mielessä kadottaa itsensä, menettää yhteyden itseensä. Tämä on juuri se tuntemuksemme, jolle annamme nimeksi yksinäisyyden, ja siihen lääkkeksi haemme seuraa ja toimintaa, kun yksinoleminen tuntuu pahentavan "oireita." Seuran hakeminen lievittää hetken. Kaikki ne ihmiset ja asiat, joita elämäämme kiivaasti etsimme tai suunnittelemme etsivämme, liittyvät etsintään, jossa etsimme itseämme ja luottamustamme. Ihmisellä on kaikki edellytykset olla juuri nyt onnellinen, mutta useat ajattelevat, että vasta sitten ku, on löytynyt se jokin ihminen. Tätä ihmistä he etsivät ja välillä löytävät ja pettyvät. He etsivät sitä jotakin toisista ihmisistä ja se jokin mikä on hukassa, on heissä itsessään. En tarkoita, että ihmisen pitäisi lopettaa toisen ihmisen etsintä. Sielun siskoja ja veljiä kuuluu etsiä, me tarvitsemme heitä peileiksemme MUTTA tarkoitan sitä, että kun kohdattuamme toiset ihmiset ehkä petymme tai hetken helpotuksen jälkeen koemme taas jäävämme tyhjiksi, ettemme tuolloin juoksisi kiivaasti etsimään muualle, sillä tässä väsytämme itsemme. Lääke yksinäisyyteen on itseensä tutustuminen, mutta ihminen ei voi tutustua itseensä yksin. Tarvitsemme toisia ihmisiä peileiksemme, mutta usein emme hae toisista ihmistä peiliä, vaan helpostusta ja mielihyvää. Se, että toinen on peili, ei tarkoita vain ja ainoastaan mielihyvää. Varsinkin hyvin läheisessä ihmissuhteessa saamme mahdollisuuden tulla tutuksi oman todellisen itsemme kanssa: pelkomme ja muut vahvat tuntemuksemme nousevat pintaan. Ne ovat haaste. Otammeko haasteen vastaan vai nostammeko kytkintä ja kiidämme uusien suhteiden houkuttelevaan laaksoon etsimään mielihyvää sitä jotakin joka meidät täyttäisi, vaan katsommeko mitä maailmalla ja ihmisillä on meille kerrottavaa tässä ja nyt? Yksinoleminen ja yksinäisyyden valitseminen olotilaksi, on usein tiedostamaton valinta. Hukassa oleva minuus pyrkii turvallisuushakuisuuteen ja pelon kautta kontrolloimiseen; kun ihmissuhteita olisikin tarjolla, tai pitäisi tehdä se omaosuus ja olla aktiivinen, koittaakin passiivisuus, koska se on sentään turvallista ja hallittavaa. Toiset taas ryntäävät ihmissuhteiden ja olosuhteiden kaaokseen ratkaistaakseen yksinäisyydeltä tuntuvan pelon ongelmansa. Molemmissa lopputulos on sama; kenties yksinäisyydeksi nimitetty tukala tila unohtuu tai siihen tottuu, mutta perimmäinen ongelma; oman minuuden hukassa oleminen ei ratkea ei sitten millään. Jaa että tarvitseeko sen sitten ratketa? Ei tarvitse, mutta olemme kaikki yhtä, ja se että olen saanut löytää jonkin "jujun" olemiseeni, on tehnyt minut onnellisen kaikissa elämän tilanteissa ja olosuhteissa. Me kaikki olemme yhtä, mutta emme voi kokea kuuluvamme kokonaisuuteen, jos olemme itseltämme hukassa. Itseltä hukassa oleminen tuntuu siltä kuin ei olisi olemassa, kuin ei itse olisi paikan päällä. Tämä olo tuottaa "yksinäisyyden" tunnetta olimmepa missä tahansa tai olivatpa olosuhteemme mitkä tahansa. "Yksinäisyyden" ongelman voi ratkaista tutustumalla itseen. Samalla itseen tutustuessa tutustuu toisiin, näkyviin tulee ihmisyyden muoto, ja sen kautta toisiin kuulumiminen: maailmaan kuuluminen, emmekä ole enää yksin. Itseen tutustuessa saamme huomata, ett olemme tietyissä määrin aika samanlaisia kuin muutkin ihmiset, toki ainutlaatuisia, ja totta kai olemme muodostammehan yhden kokonaisuuden. Yksin olemisen kokeminen muuteen kuuluu elämään. Mikään ei ole niin fantastista kuin se, että porukassa kokee "laajenevansa" heihin olemalla itsensä, kadottamatta tai satuttamatta itseä. Se on maailmassa olemista. 12.8.2009 Ajan kuluminen nopeutuu Olen kuullut sadat kerrat aikuisen ihmisen suusta huokauksien sekaisen hämmästelyn kuinka aika kulkee niin nopeasti nykyään ja nopenee vaan vanhetessa. Tunnustan itsekin kuuluneeni tämän asianlaidan lausujien joukkoon. Tänään viimeksi kirjastossa kuulin erään naisihmisen puhuvan aiheesta kirjastontädille, että kyllä se aika kuluukin sitten nykyään niin nopeaan. Palasin kirjastolta nuo tuumat pääkopassani. Pohdin ajan kulumista ja omaa suhdettani tähän niin useasti ääneen lausuttuun faktaan. Siinä samalla seurasin paluumatkalla pilvien nousua taivaalle ja hiljakselleen alkavaa sadetta. Katsoin maata kuinka se joi kuin mielipuoli janoisena pitkän kuivan jakson jälkeen. Vihreä työntyi entistä vahvempana esiin kun se sai vettä. Silmäni viivähtivät pihan valtavan suuressa kuusessa ja sen uumenissa elämöivässä palokärjessä. Löytyipä vessapolulta suuren kokoinen käärmekin, joka sekin oli elävänä ja ilmeisen onnellisena siitä, että on olemassa. Mutta että ihmisen osa olisi kokea, että aika vain kulkee nopeammin. Voisiko olla näin. Pieni sisäinen filosofini heräsi. Istuin kiikkustuoliin puuhellan eteen tuumaamaan. Kirjoitin jotain ylöskin. Sade pihalla yltyi. Salamat välähtivät. Luonto laittaa parastaan. Kun aikani olin kirjoittanut tartuin Mullan alla tv-sarjaan joka minulla on dvd-levynä ja aloin katsoa sitä, ajatuksenani oli löytää sieltä jotain vastakaikua pohdinnoilleni ja olihan minulta viimeinen jakso kyseistä sarjaa enää jäljellä. Kerrottakoon, että Mullan alla ohjelma kertoo perheestä, jolla on hautaustoimisto. Ohjelma kertoo heidän elämästään hyvin intensiivisesti ja taitavasti. Joka jaksossa kuolee joku, joka tulee sitten perheen asiakkaaksi. Surevien omaisten kohtaaminen joka on heidän työtään linkittyy heidän henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin, joista ei ongelmia puutu. Kuolema on sarjassa siis koko ajan läsnä. Väkevästi läsnä on myös elämä ja kuinka itsestään selvänä sitä pidämme. Kuolemalta sarjassa eivät säästy perheen jäsenetkään. Ohjelmassa on erittäin taitavia jaksoja surusta ja siitä mitä ihmiset käyvät kuoleman äärellä läpi. Tämä kyseinen viimeinen jakso päättyy siten, että kaikkien perheenjäsenten elämistä näytetään välähdykset heidän kuolemaansa saakka: kun he menevät naimisiin ja saavat lapsia, kun lapset kasvavat ja he itse harmaantuvat, kunnes tulee se hetki, kun iho on kutistumisensa kutistunut ja on kuoleman hetki. Sitä jaksoa ei voi katsoa itkemättä eikä ihmettelämättä. Ihmisen elämä on juuri tuollainen. Meillä on tietty aika. Alussa on syntymä, lopussa on kuolema. Siinä välissä voi olla mitä tahansa paljon tai vähän. Sarjassa on paljon hedelmällisiä keskusteluita ihmisten välillä, joista voi ammentaa viisautta omaan elämäänsä. Kyseisessä viimeisessä jaksossa perheen jo nelikymppiseksi ehtinyt ja jo sittemmin kuollut poika Nate sanoo elämän ohjeeksi nuorelle siskolleen Clairelle, että " Pelkäsin koko elämäni etten ole jotain tarpeeksi, että epäonnistun, että jotain menee pieleen ja katso mitä minulle tapahtui." Tällä tapahtumisella Nate viittasi kuolemaansa. Niin sitenhän me ihmiset teemme, elämme epäillen ja peläten. Mutta jos meillä on vain tietty aika ja aikaa on vähän, miksi käyttää se epäilemiseen ja aikomiseen? Mutta siis siihen ajan kulumiseen nopeammin. Katsottuani tuon jakson oma ajatukseni ajan nopeammin kulumisesta vain vahvistui. Olin jo päivän aikana päässyt siihen saakka pohdinnoissani, että väite, että aika kuluu tai ainakin tuntuu kuluvan nopeammin, ei pitäisikään aivan paikkaansa. Tulin siihen tulokseen, että ajan kulumisen kokemus on asenteesta ja kokijasta itsestään kiinni. Lapsuuteen kuuluu luonnostaan ajattomuus, huolettomuus, ihmettely ja jatkuvat uudet kokemukset. Vaikka jokin olisi jo kertaalleen koettu, koetaan se silti uutena ja ihmeellisenä. Näin ollen olenkin sitä mieltä, että ajan nopeutumisen kokemus on kokijassa itsessään. Suomeksi ja suoraan sanottuna; mitä vähemmän on elossa, sitä nopeammin aika kuluu. Hieman monimutkaisemmin sanottuna: mitä enemmän ihmettelee ja osaa aistia ja kokea elämäänsä, sitä täydempää aika on huolimatta siitä kuinka vanhoja olemme. Siis ihmettelemään. Jos pitää jo kaikkea itsestään selvyytenä ja elämä on tietty puuduttava rutiini, päivät jäävät aika tyhjiksi = tuntuu siltä kuin aika kulkisi nopeampaan. Mutta lisää päätelmiä ja väitteitä. Nyt kun elokuun sateinen ilta on hieman hämärtymässä ja edelleen huopakatolla käy sateen iloinen ropinamainen pehmeä huiske, olen väittämässä seuraavaa: aika ei ala mennä nopeampaa, kyse ei ole siitä eikä edes siitä, että se tuntuisi menevän nopeampaa vaan kyse on siitä, että alamme tajuta kuinka vähän meillä on aikaa. Tämä ei liity pelkästään siihen, että kun vanhenee, niin aika vähenee vaan lähinnä siihen, että aikuisiksi tullessamme alamme tajuta kuinka vähän aikaa ihmisellä ylipäätään on. Yksittäisen ihmisen elämä on erittäin lyhyt aika, siitä huolimatta vaikka eläisi sata vuotiaaksi. Se on lyhyt aika. Näin me sen koemme. Lapsena tuntui, että elämääni kuuluvat aikuiset ovat olleet aina täällä. Siksi ihmettelinkin sitä, että miten ne aina jaksavat ihmetellä sitä kuinka olen taas kasvanut ja miten kasvankin niin nopeaan. Ihmettelin sitä miten he jaksavat kerta toisensa jälkeen ihmetellä samoja asioita. Tajusin tässä päivänä muutamana kun kuulun jo itsekin niihin ihmettelijöihin lapsia katsoessa, että minun lapsuuteni aikuiset jaksoivat ihmetellä nopeasti kasvamistani, koska hekin olivat juuri olleet lapsia. Juuri äsken. Ihmisen elämä on lyhyt. Siitä ei ole kauaa kun minä olin lapsi. Se oli ihan äsken. Niin se vain on. Ja se, että tulee tunne, että aika menee aina vaan nopeampaan liittyykin siihen, että tajuamme, että aikaa on vähän. Vaikka sitä olisi ihanteellinen maksimi, sitä on siltikin vähän. Alamme pelätä aikamme puolesta ja pelko puolestaan ajaa meidät elämään sellaista elämää, jonka avulla voimme unohtaa ajan vähyyden ja sen, että tämä joskus päättyy. Tällaisesta elämästä aiheutuu tunne, että elämä menee joutuisasti ohi ja meneehän se kun menemme itse sen ohi. Aiheutamme siis itse itsellemme ajan nopeuden kokemuksen. Ehdotankin siis itselleni ja muille ajan ihmettelijöille, että emme ajattelisi paljonko on jäljellä, nimittäin sitä emme saa ikinä tietää. Enemmänkin haastaisin keskittymään siihen, että miten elää tämä päivä, miten elää tämä hetki, sillä vaikka ajatuksillamme yritämmekin saada käsitystä jäljellä olevasta ajastamme, niin siihen emme ikinä kykene. Kukaan meistä ei voi tietää. Mutta tänään; joka päivä joka hetki on mahdollista tehdä omasta elämästään täysin täyttä: tehdä valintoja, koska se mitä valitsemme tänään ja miten suhtaudumme tänään elämään, on sitä mitä koemme elämäksemme, mistä tulee kokemuksemme. Jos emme elä, ei meille myöskään tule kokemusta siitä, että olisimme olemassa. Mm. kaikkien aistien käyttäminen täydentää kummasti kokemusvarastoamme. Jos elää automaattiohjauksella koko päivän, taatusti jää tyhjä olo ja tuntu nopeasti hujahtavasta ajasta, mutta viipyminen yksittäisten pienten asioiden äärellä tuo kummasti täyteyden tuntua ajallisuuden tuntua, jopa iäisyyden tuntua yksittäisiin elämän hetkiin. Tänään juuri tässä ja nyt voin olla olemassa ikuisesti. Ikuisesti sanasta muuten tulee mieleen sanat: Tänään rakastan sinua ikuisesti. Ei ole muuta kuin tänään. Meillä on vain tämä päivä, siinä on kaikki ja se riittää. Kiitos elämästämme! 7.7.2009 Elämän ilo Onnellisuus ei ole pelkästään iloa. Ilo puolestaan ei ole naurua tai huumoria. Onnellisuus on mielentila, jonka osa ilo on. Myös toivon käsite on näitä lähellä. On ihmisiä, joilla on onnellisuuden mielentila ja toivo ja ihmisiä, joilla ei ole. Onnellisuuden puuttumisen aistii ihmisestä kaikenlaisten hämäysliikkeidenkin alta. Onnettomasta ihmisestä puuttuu henki. Onnellisella ihmisellä on henki. Sunnuntaina sain päähäni mennä Tromssassa jumalanpalvelukseen. Saan näitä päähänpistojani silloin tällöin kotipuolessakin sekä muualla reissatessa. Ne ovat samankaltaisia hetken päätöksiä, kuten ovat suunnittelematta elokuviin, taidenäyttelyihin ja konsertteihin menemiset. Ei siis sen suurempaa tarkoitusta; vain ripaus uteliaisuutta ja halua kokea jotakin, olla osa jotakin. Norjan kieli on minulle kielenä vieras ja katson sitä siten miten kohtalaisella ruotsilla voi katsoa: jotain ymmärtää, mutta kuitenkaan ei juurikaan mitään. Mutta niin minä löysin itseni istua pojottamasta norjalaisesta jumalanpalveluksesta. Kirkko oli puinen ja kaunis ja ihmisiä paljon. Heti alkuun hätkähdin ihmisten pukeutumista, iso osa oli viimeisen päälle puettuina. Pappi - en tunnistanut häntä heti papiksi, sillä hänen puhetyylinsä ei ollut asiallinen ja vakava ja hän jopa nauroi - sanoi jotain aluksi, josta en ymmärtänyt mitään, mutta kun hän meni kirkon takaosaan ja liittyi ristiä kantavaan seurueeseen, jossa oli hänen lisäkseen kuusi pariskuntaa vauvansa kanssa, vauvojen, jotka olivat kastemekoissa alkoi minulle valjeta homman luonne. Oli tuiki tavallinen sunnuntaijumalanpalvelus, jonka yhteydessä oli kuudet ristiäiset. Olin keskellä kuusia norjalaisia ristiäisiä! Etuosassa perheet ja sukulaiset istuivat ja todistivat tapahtumaa, taempana oli meitä tavallisia arkisunnuntailaisia. Seurasin papin toimintaa: kuinka hengissä hän olikaan. Hän puhui hyvin elävästi ja elehtien ja hänessä oli ilo, onnellisuus ja toivo. Kuinka hän puhutteli koko kirkkoväkeä ja ennen kaikkea perheitä, jotka olivat kastetilaisuudessa. En voinut välttyä siltä, että mieleeni tulvahtivat kaikki ne suomalaiset kirkolliset tilaisuudet, joissa vakavana ja tönkkönä lauletaan jopa iloisia virsiä, jos niitä ollenkaan lauletaan. Suomalaisesta kirkollisesta vakavamielisyydestä on syöpynyt mieleeni vain ja ainoastaan se, että pitää istua hiljaa ja kunnolla ja arvata mitä milloinkin tapahtuu. Kun siis seurasin tuota norjalaista pappia ja hänen tapaansa puhutella ihmisiä ja puhua itsestään käsin lukematta sitä suoraan papereista elävällä ihmisen kielellä, en voinut muuta kuin ihastella kokemaani. Toisilla ihmisillä on onnellisuus ja toivo, toisilla ei. Tällä papilla oli, kunpa hänenlaisiaan olisi enemmän. Tilaisuudesta ei siis elämää puuttunut. Kaikki ne ihmiset ja musiikki!!! Jossakin vaiheessa uruista kajahti todella svengaavaa musiikkia ja kaikki ihmiset lähtivät kävelemään, he kiersivät ja kävelivät kirkon etuosasta ja voi heidän ilmeitään: sitä iloa. Joukossa oli myös eräs dementoitunut vanha mies, jonka kasvoilla loisti sellainen ilme, että se oli täynnä elämää jos mikä. Erittäin hellyttävää oli hänen tapansa hakeutua etuosaan perheiden joukkoon vaikkei hän tuntenut heitä. Kukaan ei tuntenut häntäkään , mutta hän meni heidän joukkoonsa aivan kuin tuntien heidät kaikki ja kuinka onnellinen hän olikaan! Hänen vaimonsa yritti hakea häntä pois istumasta vieraiden ihmisten joukosta, mutta mies halusi istua siellä. Elämässä on paljon katseltavaa. Tuo tilaisuus oli täynnä elämää. Elämä itsessään on kaunis. Alussa kirjoitin, että onnellisuus ei ole yhtä kuin iloisuus. Tuossa jumalanpalveluksessa ja siellä olevissa ihmisissä oli paljon iloa; joka oli yhtäaikaa luottamista, vapautuneisuutta ja toivoa. Jännittämisestä johtuva jäykkyys joka väistämättä liittyy aina näihin perhejuhliin, oli tipotiessään ja tunnelma oli vapautunut. Iloa oli siis paljon, olihan läsnä pieniä elämän alkuja. Olkoon heillä elämä, jossa he voivat kasvaa ihmisiksi joiksi heidät on tarkoitettu. Tilaisuudessa oli myös toisenlaista ulottuvuutta, sillä kesken yhden kastamistilanteen kirkkosaliin ilmestyi värikkäisiin liiveihin pukeutunut mies. Ajattelin häntä ensin jonkun omaiseksi, joka on tullut suoraan työstään viime tipalla sukulaislapsensa ristiäisiin. Kun hänen perässään tuli nainen, jonka selässä luki ambulanssi, alkoi minullakin kirkastua. He menivät juhlatamineissa olevien joukkoon ja kantoivat sieltä pois erään vanhan rouvan. Mieleeni kantautui heti kuva kuolleesta papastani, siitä millaiselta hänen ihonsa näytti hänen kuoltuaan, millaiset hänen kasvonsa ja silmänsä olivat. Rouva kannettiin pois ja kastetilaisuus jatkui taukoamatta. Siinä ne olivat katseltavissa kaikki elämmme muodot siinä yhdessä kirkkosalissa vauvasta vaariin. Voiko kauniimpaa olla? Jotkut elämän hetket ovat sellaisia, että niillä on erityisesti merkitystä. Katseleminen ja kokeminen on niin syvää luotaava kokemus, että siinä on kaikki. Ymmärtäminen, hyväksyminen, näkeminen. Toivoisin, että meidän ihmisten elämässä tällaisia päiviä olisi enemmän. Olisihan niitä jos ehtisimme jäädä ihmettelemää ja katselemaan, mutta mielemme on aina pyrkimässä pois tästä hetkestä. Toivoisin, että yhä useammissa teoissa ja sanoissa toivo välittyisi, että useat ihmiset saisivat kokea sen: onnellisuuden, hetkien kauneuden, elämän ihmeellisyyden. 5.7.2009 Ihmisiksi joiksi meidät on tarkoitettu Se on juuri niin. Nimittäin meidät on tarkoitettu joksikin. Tänne synnyttyämme olemme jo oma persoonamme ja koti, johon teemme pienen tulemisemme, tulisi olla se paikka, jossa saamme kasvaa omaksi itseksemme. Ainoa mitä tarvitaan on vanhempien kyky rakastaa ja vanhempien välinen henkinen suhde: se on lapsen henkinen koti. Muuta ei tarvita, mutta useimmiten on niin, että juuri sitä kaikkea muuta on, mutta tätä ainutta mitä oikeasti tarvitaan, henkistä kotia, sitä ei ole tai se on hyvin epämääräinen. Kenen on syy? Vanhemman vai isovanhemman vai heidän isovanhempien? Syyllisillä ei ole väliä, mutta sillä on mitä kukin ihminen aikuisena tekee henkisen kodittomuutensa kanssa. Useimmat eivät edes tajua henkistä kodittomuuttaan. Joskus jonakin hetkenä kun ei saa itsehämäystään toimimaan saattaa käydä niin, että tuntuu kuin jokin olisi pielessä, mutta sitten on sama lisätä hämäystä. ettei tuntuisi miltään. Henkisen kodittomuuden tila on kivulias tila ja henkistä kotia haetaan kaikesta mahdollisesta itsemme ulkopuolella olevasta. Se on henkisen kodittomuuden hinta. Sen hinta on itsensä menettäminen, sen estyminen, että voisi kasvaa omaksi itsekseen. Onko se nyt niin paha? Kyllä se on paha, se on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua: menettää itsensä, oikeutensa itensä näköiseen elämään. Kuvitelkaapa lintua, joka syystä tai toisesta on joutunut elämänsä alussa sammakoiden joukkoon. Se yrittää elää ja olla siellä, olla kuin nuo sammakot. Se luulee itseään sammakoksi, vaikka se on tarkoitettu taivaalla vapaasti lentäväksi linnuksi! Sammakon elämässä ei ole mitään pahaa, mutta miksi linnun tulisi elää sammakkona, kun se on tarkoitettu linnuksi? Keskuudessamme on paljon ihmiselämiä, jotka vain suorittavat jotain kaavaa ja jossa ihmisten todelliset minuudet eivät ole käytössä. Mekaanisen elämän myötä elämä suoritetaan tietynlaisena vaivautumatta tekemään valintoja, jotka odottavat toteutumistaan. Ihmiset jopa alkavat pitää unelmiaan ja haaveitaan höpötyksinä, hulluina, vaikka itse asiassa juuri ne olisivat toteuttamisen arvoisia. Todelliset minät ovat kaiken piilossa. Hämäysliikkeistä löytyy joka lähtöön: kenellä oma minuus on työnteon tai muun touhuamisen alla, kenellä päihteiden tai muun tuhoisan toiminnan alla. Ihmisten elämä on täynnä hämäysliikkeitä, jotka kätkevät meidät itsemme meiltä itseltämme. Olemme siirtyneet elämään itsemme ulkopuolelle ja erilaisista tekemisistä on tullut olemassa olomme mitta. Mutta kuka olemme, mitä tunnemme ja koemme todella? Se, että henkisen kodittomuuten myötä pelko ja häpeä tulevat minuudeksemme aiheuttaa sen, että elämme milloin puolustautumisen, milloin eristäytymisen kautta. Olemme uhmakkaita, suorituskeskeisiä tai välinpitämättömiä. Jotkut meistä nappaavat vahvan roolin, toiset puolestaan pelaavat taitavasti uhrin roolissaan. Toiset lietsovat itsensä ylikierroksiin ja touhuamiseen, toiset vetäytyvät syrjään ja valuvat passiivisuuteen. Toisilla menee hyvin päällisin puolin, toisilla ei ole minkäänlaista kuorrutusta kakkunsa päällä. Saatettuani aivan vasta pappani haudan lepoon, minulle vahvistui se tunne, että ihminen on oma persoonansa. Papan kohdalla hänen elossa ollessa minulla meni aikaa, että pystyin näkemään tuon todellisen persoonan ja hmisen hänessä, mutta ehdin sen nähdä. Ehkä näin sen siksi, koska itse omassa itsessäni olen tehnyt tietynlaista henkistä työtä: luopunut muureistani ja hämäysliikkeistäni. Tutustunut siihen itseeni joka todella olen. Jokaiselle ihmiselle tekisi hyvää tehdä inventaario omasta elämästään. Oma aikansa on mennyt siis itseni näkemisen kohdalla, mutta myös muiden läheisten kohdalla: nähdä se ihminen heissä kaikkien niiden hämäysliikkeiden keskeltä. Eniten juuri pelko ja epävarmuus saavat ihmisen ripustautumaan erilaisiin kuorrutteisiin, jottei se todellinen minä tulisi sieltä esiin. Se epävarmuus mikä minussa vallitsee, näen sen myös muissa. Näen myös epävarmuutta tuottavan toiminnan. Itse asiassa elämämme on jatkuvaa toimintaa sen puolesta, ettei tuo epävarmuus tuntuisi. Koetamme millä hyvänsä katkaista tuolta epävarmuudelta pään, mutta samalla leikkaamme irti elämältämme tarkoituksen. Samalla silvomme koko elämämme. Sen sijaan, että ulkoisin asioin turruttaisimme epävarmuutemme, voisimme elää itsestämme sisältä käsin luottamaan elämään, ei epäilemään elämää. Epävarmuus ei tule poistumaan kenenkään elämästä ikinä millään konsteilla, siksi sen tainnuttaminen on turhaa ja elämän tuhoamista. Epävarmuuden kanssa voi opetella elämään. Elämä on epävarmaa jo sen rajallisuutensa vuoksi. Mielenterveystyötä tehdessä huomasin usein, että sen tavoitteena on hyvältä tuntuva peloton elämä. Tai jollakin tavalla alalla näytti vallitsevan niin työtä tekevien kuin asiakkaiden joukossa käsitys, että onnellisen ihmisen elämä on pelotonta ja iloista. Tämähän ei ole totta. Elämä tulee aina olemaan epävarmaa: voimme minä tahansa hetkenä sairastua tai kuolla. Se on sama fakta meille kaikille ja sitä karkuun juoksemalla pilaa mahdollisuutensa olla onnellinen. Papan hautajaisissa viimeistään siinä vaiheessa, kun arkku laskettiin maahan, tuli se sama tunne, mikä tulee aina hautajaisissa: meille kaikille käy samalla tavalla. Ja juuri siksi sillä miten käytämme aikamme on merkitystä. Käytämmekö sen eläen omana itsenämme ja hetkessä läsnäollen vai eläen vain osittain juosten karkuun yrittäen olla koko ajan jotain muuta? Toivon, että jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus elämässään jossakin kohti tehdä sellaisia valintoja, jotka saattavat hänet elämään omaa elämää, elämää ihmisenä joksi hänet on tarkoitettu. Henkinen kodittomuus ei ole lopullinen tuomio, milloinkaan ei ole liian myöhäistä! Elämä on elämisen arvoista. Jotta voi nähdä elämässä elämisen arvoista ja toisissa ihmisisissä ihmisen, on kaivettava ensin oma ihmisyys esiin kaikkien niiden hämäysliikkeiden alta. Tämä työ meidän on tehtävä itse siitä huolimatta kuka meille on henkisen kodittomuutemme aiheuttanut. Usein oman todellisen itsen päällä on paljon nöyhtää: pelkoja, häpeää, toimintamalleja, jotka ovat pitäneet meidät kaukana itsestämme. Mutta siellä se on jossakin se oma minä ja odottaa löytymistään. Surullista on jokainen elämätön elämä: oman minuuden taklatuksi tuleminen, sillä sen kautta elämä kadottaa sen ainoan tarkoitusensa. Rohkeutta meille tulla ihmisiksi joiksi meidät on tarkoitettu. 3.7.2009 Tasamaakävelijän herkkyys Ihmisen minuutta ja persoonaa voi määritellä hyvin moni eri tavoin. Tänään olen havahtunut huomaamaan, että identiteettiäni voisi luonnehtia sanalla tasamaakävelijä. Kävelen Oulun seudulla päivittäin pitääkseni mielen liikkeessä ja luovuuden laineet elossa.Tuttua kamaa jaloilleni on talsia ja ottaa tuntumaa maahan. 16 kilometrin päiväkävely on ollut pikkujuttu. MUTTA nyt Pohjois-Norja on osoittanut minulle, että olen tasamaakävelijä sielultani, sillä kavuttuani eilen ja toissapäivänä vuoren rinteillä, seurasi siitä omituinen jalkojen jumitustila ja nyt en tahdo saada jalkojani liikkeelle ollenkaan. Tai saan, mutta se tapahtuu kivun aaltojen säestyksellä. Portaiden laskeutuminen on erittäin kivuliasta ja vaivalloista. Vaapun menemään epämääräisesti jalat notkahdellen. Alamäet ovat kaikista pahimpia. Jalkani ovat kuin ne eivät olisi koskaan osanneetkaan kävellä tai kun ei voisi hallita niitä ollenkaan. Mutta se ei ole estänyt minua kävelemästä. Hitaamminkin pääsee. Vuoret siis osoittivat minulle, että olen tasamaan tallaaja. Olenko sitä vain fyysisesti vai myös psyykkisesti? Entä kärsiikö runoilijan herkkyyteni vuorilla vääntämisestä. Tuskin. Keskittyminen askeltamiseen ja kapuamiseen lienee tukee luovuutta? Ainakin se palauttaa tähän hetkeen ja kyky elää tässä hetkessä on oleellista luovuuden kannalta. Runoilijan herkkyyteni on Norjan reissulla saanut melkoista ravistelua myös siinä suhteessa, sillä minä joka kotiseudullani veivaan hitaasti ja hartaasti Aino polkupyörälläni, olenkin täällä tarttunut maastopyörään. Sanomattakin on selvää, että Oulun tasamailla veivattu mummopyöräily on aivan eri sarjaa, kuin Norjan maastoissa tapahtuva sporttilookkinen pyöräily. Oulusta kun ei löydy mäkiä muualta kuin pyöräteiden alikuluista ja nehän eivät ole mitään verrattuna näihin maastoihin. Mutta siitä runoilijan herkkyydestä. Sen verran vierastin tuttavuutta maastopyörän kanssa, että puristin sarvista niin lujaa, että nyt on oikea ranne sökönä. Se toimii, mutta muistuttaa itsestään, se olisi kovasti sitä mieltä, että juuri nyt voisin jättää kirjoittamatta tämän. Lepoa lepoa, mutta ihan pieniä muistiinpanoja vain pliis. Kenties maastopyöräilyyn olisi voinut tarttua yhtä lempeästi ja herkästi kuin kynään tai tietokoneen näppäimistöön? Koko Norjan reissu alkoi virallisesti Muoniosta, jonne menimme Oulusta lähdettyämme yöpymään tuttujen luokse heidän perhekotiinsa. Tällainen välietappivisiitti sen piti olla. Siis vain hengähtämistä, yöpymistä. Sitähän se toki oli, mutta siinä vaiheessa, kun istuin kumilautassa koskessa keskellä valtavia tyrskyjä viiden vieraan ja yhden tutun ihmisen kanssa melomassa vimmatun lailla sinnitellen etten tipahda koskeen, aloin arvailla, että luvassa taitaa olla toimintaa monessa mielessä. Kuohuvaa vettä kauhoessani - välillä lautan keula oli niin ylhäällä isoista kuohuista, että vettä ei edes ylettynyt kauhomaan - mieleeni tuli, että runojen kirjoittaminenhan on juuri tätä: menemistä tietämättä miten käy, kynällä luovuuden veden kauhomista. Ehkä olen luonteeltani enemmän myös tasavesimeloja, sillä tyyni Oulujoki kiehtoo melomismielessä eniten, kosket saavat hieman levottomaksi. Mutta siitä tasamaakävelijän identiteetistäni - Eiliseltä vuorireissulta ei tilanteita puuttunut. Sanotaanko, että tottuneelle vuorikävijälle tavallista kamaa, mutta Oulunkaltaisen tasamaavaltakunnan eläjälle mm. se, että piti liukua joitakin pätkiä lumisia vuoren rinteitä pitkin kesäisissä sandaalikengissä oli aika villiä touhua. Kyyti oli kova, ja kädet ja kantapäät tunnottomina ja takamus märkänä mietin jo viimeistään, että runoilijan herkkyyteni kärsii. Mutta ehkä runojen kirjoittaminen on myös lumisellä rinteellä kesävarusteissa liukumista? Tasamaantallaajana myös totean, että kesäni on ollut äärimmäisen mielenkiintoinen. Vielähän tuota kesää on jäljellä, mutta tehtyäni mielenkiintoisen Ranskan matkan, vietettyäni aikaa mökillä runouden ja remontin parissa sekä saatettuani rakkaan pappani hautaan, voin todeta, että elämää on ollut täydesti ja kokonaan. Erityisesti minua on kiehtonut matkalla olemisen ajatus, olen matkalla koko ajan, kuten nyt. Vaikka olisin "kotonani" Oulussa, koen, että olen matkalla. Ei tarvitse tulla Norjaan asti kokeakseen vuorensa, mutta onhan tämä vaihtelua, ottaa etäisyyttä vaikkapa kokemaani suruun. Joten verrattakoon runoutta vielä kokonaisesti elämään. Itselleni tulee ylipäätään luomisesta hyvinkin usein syntymisen, elämisen ja kuolemisen sävyjä mielenpintaan. Runojen kirjoittaminen on kuin kuolemista ja syntymistä yhtäaikaa. Täytyy kuolla sillä hetkellä niin monelle asialle voidakseen luoda ja synnyttää uutta. Ehkä juuri se pelottaa luovuudessa eniten. Luovuudessa asioita ei voi tehdä puoliksi: on mentävä kokonaan lautaan ja koskeen, on mentävä kokonaan vuorelle ja vaikka lumiselle rinteelle. On elettävä kokonaan. Elämä on kaunis väkevä matka. Olen pohjimmiltani tasamaakävelijä, mutta en kavahda, jos elämä tuo eteen vuorensa. Jokaisessa päivässä on onnellisuus ja toivo. Horisontissa, taivaassa, puissa, linnuissa. 1.6.2009 Kieli Kesä on alkanut virallisesti tänään. Alkakoon virallisesti tänään myös elämäni: juuri tässä tuulisessa vihreässä aamussa, jossa pihan pihlajat ja marjapensaat ovat pursunneet täydellisen vihreiksi. Aamussa, jossa voikukat loistavat ihastuttavan keltaisina, voikukat, jotka ovat saaneet jäädä, kun kukaan ei ole keksinyt kaivaa niitä pois. Keltaisen ja vihreän keskellä on lisäksi jotain herkkää ja sinistä, nimittäin lemmikinkukkia! Minä rakastan lemmikinkukkia! Rakastan myös kieltä, joka on kuin sinisten pienten kukkien rykelmä - kielellä voi maalata itsensä osaksi mihin tahansa. Tänään maalaan itseni tähän vihreyteen ja auringon polkkaan, jota tuuli säestää. Tämä tässä juuri nyt on totta enkä yritäkään kiriä edelle tai edemmäs. Elämä on tässä. Yhä useammin huomaan rakentavani kielen avulla itselleni kotia. Kodin voi kirjoittaa itselleen milloin mihinkin. Sanojen myötä voin tehdä kaivauksen minuuteeni, joka päivä uudestaan: murtaa jotain minun ja maailman väliltä, sekä minun ja minun väliltä. Kirjoittamalla voi luoda itsensä osaksi olevaista: kömpiä ulos passiivisesta minuudesta itsensä äärelle sanojen voimin. Onko parempaa - oleellisempaa? Kielen käyttäminen, kuten kirjoittaminen - on minulle leikkiä ja eräänlainen oodi elämälle. Useimmiten en edes koe, että keksisin tai tekisin tekstini itse, vaan kerään ne tietyllä tavalla talteen. Olenkin verrannut runojen kirjoittamista metsämarjojen keräämiseen. Jos haluaa saada marjoja, on mentävä metsään ja kerättävä, tehtävä myös itse jotain, mutta jonkin luonnon oman voiman kautta marjat ovat metsään kasvaneet. Toki marjoja voi ostaa myös supermarketin pakastealtaasta, mutta niin voi romaaneja ja runokirjojakin. Minulla itselläni on kirjoittamisessa siis osuuteni: alttiiksi asettuminen. Voin myös kirjoittaa järjen avulla hyvää tekstiä, mutta järjen ollessa liikaa mukana itse tekstin henki puuttuu. Minulta saatetaan kysyä mitä tarkoitan sillä, että henki puuttuu. Mieleeni tulee tällä hetkellä tähän liittyen vain ja ainoastaan Pate Mustajärven konsertti, jonka näin viime vuonna televisiosta. Pate lauloi ja oli todella vaikuttava. Popedan musiikki on saanut ennenkin huomioni, mutta nyt jäin katsomaan tuota Pate Mustajärveä, joka oli erityisen elossa ja hengissä, jotenkin läsnä. Hän oli erilainen kuin aikaisemmin, mutta en mitenkään keksinyt miksi. Katsoin häntä ja mietin mitä hänelle on tapahtunut. Toki huomasin hänen fyysisestikin muuttuneen, mutta hänen vointinsa oli erittäin hyvä kokonaisuutena ja hänessä oli jotain mitä hänessä ei ole aiemmin ollut. Jotan eloisuutta. Menin sanattomaksi. En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Vuotta myöhemmin lentokoneessa - siis eilen, luin lehdestä, jota en yleensä lue, Paten parin vuoden takaisesta raitistumisesta. Minän ongelma oli alkanut poistua, ja tilalle oli astunut henki. Juuri sitä se oli ollut se "jokin", minkä laitoin vuosi sitten hänessä merkille. Hän oli saanut henkensä takaisin. Hengetön kieli Hengettömät ihmiset välittävät hengetöntä kieltä. - Ajatelkaa kieli voi olla olemassa kirjoitettuna ja puhuttuna kuolleena ja hengettömänä. Sellainen kieli on väkivaltaista ja hajottavaa. Luovuuden tuotosten ja taiteen keskiön kuuluisikin olla siinä, että se välittää toivon, mutta kielemme ja sanamme ovat kovia ja toivottomia - eikö silloin ole parempi olla hiljaa? Vietin juuri reilun viikon maassa, jonka kieltä en ymmärrä muuta kuin neljän sanan verran; hyvää päivää, kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Nämä sanat osaan sanoa ja ymmärrän kun ne sanotaan. Siinä on kaikki mitä tarvitaan. Ulkomailla olemisen ihanuus onkin juuri kielen ymmärtämättömyydessä ja sen luomassa mahdollisuudessa. Mikä ihana maailma se onkaan, kuulla puhetta tietämättä sen sisältöä. Puhua itse, pärjätä niillä neljällä sanalla; ei turhia ja tyhjiä löpinöitä, selityksiä kuin harmaita kopioita kaikesta siitä mikä on oikeasti ja väkevästi olemassa. Vain ne neljä sanaa. Suomen puolella lentokentällä sen jo huomaa: liikaa puhetta ilman sisältöä. Missä on kaikki toivon viesti, eikö kieli ole olemassa juuri siksi? Kirjoitetun ja erityisesti puhutun kielen joukossa voi olla paljon ns. roskapostia, mutta vieraan kielen keskellä kielen roskapostin hämäysliikkeet poistuvat ja jäljelle jää olennainen. Turha puhe eli ns. roskaposti pilaa oikeastaan kaiken sen millä on merkitystä: Ei kai kieltä ole tarkoitettu tyhjyyden täyttäväksi lörpöttelyksi. Hiljaisuus on todellakin kauneinta kieltä. Runojen kieli on sisimpäni kieli. Elämä on minulle taidetta siinä missä runouskin. Molempia näitä yhdistää luovuus. Luovuuden puolestaan koen kaikessa olevana olemisen energiana. Taide on luovuuden tuotos. Luovuus on puolestaan kaikessa elämisessä ja elävässä vallitseva voima ja energia. Luova työ on sitä, että syntyy jokin taideteos. Taide ilmentää siis aina luovuutta ja meille kaikille yhteistä olemassaoloa. Yksi keino olla olemassa ja käsittää maailmaa ja olla maailmassa, on virittää itsensä luovuuden eli maailmankaikkeuden energian kenttään ja tehdä sen kautta taidetta. Minulle keskiössä on se "jokin" joka on minussa. Useimmiten puen sen "jonkin" sanojen muotoon, välineeni on siis "kieli", mutta yhtä hyvin se "jokin" voi saada muodon maalauksessa, keramiikka-astiassa tai tekemässäni ruuassa. Taide on elämää ja se ilmentää luovuutta ja maailmankaikkeutta: JA vain tällä tavoin toteutuessaan taide voi välittää toivon viestin. Kaikki me olemme osa maailmankaikkeutta ja kokemamme taiteen kautta haluamme kokea olevamme edelleen osa maailmankaikkeutta. Taide ilmentää luovuutta ja maailmankaikkeuden henkeä, kuten lähteeseen heijastuu taivas ja ympäröivä luonto tai lähteelle tullut janoinen kulkija. Taide luo lähteen vain silloin kun siinä on toivon elementti. Toivon elementti syntyy, kun taiteen tekijän henki on tallella. Kirjoittaako hengettömiä sanoja, kovia sanoja, jotka kolisevat, repivät ja raastavat. Toivo ei ole suoranaisesti iloa. Kirjoittamalla erityisesti ilosta yrittäen saada tekstiin ilon tai toivon viesti, toivo itse asiassa kuolee. Toivo on ihmisessä olevaa henkeä ja se tarttuu ihmisen sanoihin puhuessa, kirjoittaessa, tanssiessa, tehdessä mitä hyvänsä eläessään arkista elämää. Toivo tarttuu luontaisesti sanoihin ja tekoihin. Ihmisellä joko ontoivo itsessään tai sitten ei ole. Runo (mikä tahansa luovuuden tuotos) voi puhaltaa lukijaansa hengen tai sitten tappaa sen. ----- ?? Mieluummin valitsen yhden eheyttävän sanan kuin tuhat vahingoittavaa. Vielä useammin olen mieluiten hiljaa kuin sanon yhtään mitään. Puhuminen on toissijaista. Sitä ennen on paljon enemmän. 21.4.2009 Asioiden yhdisteleminen Haluan yhdistellä asioita. Joko se on minulle suloinen pakkomielle tai sitten vain luontainen taipumus olla tyytymättä johonkin yhteen haluamalla yhdistää erilaisia osasia ja palasia. Työssäni en ole osannut koskaan tehdä sitä yhtä tavanomaista siivuani, vaan olen ottanut vähän sieltä ja lisää tuolta. Jos puolestaan ajattelen pelkästään tekemäni luovan työn kannalta, pitää minun sielläkin saada yhdistellä, vierailla toisilla mantereilla, valloittaa uusia. Tätä voisi kutsua hienosti poikkitaiteelliseksi lähestymistavaksi sekä kyvyksi uusiutua. Joku sanoisi, että maanisuutta se on ja kykenemättömyyttä keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Enpä tuota tiedä. Yhdistelemisessä on taikaa. Kerrottakoon siis, että päivänä muutamana vietin poikkitaiteellista aikaa mökillä. Yhdistin kaksi aivan erilaista asiaa toisiinsa; asiat joita en ole ikinä ennen yhdistänyt, ja joita ei ole tullut edes mieleen yhdistää. Seurauksena oli oivallus siitä, että niiden yhtälö oli aivan täydellinen. Tarkoitan polttopuiden teon ja gregoriaanisen laulun yhdistämistä. Mistä moinen edes päähäni pälkähti. Se vain tuli. Kuin elämässä tulee kaikki asiat oikealla ajallaan ja paikallaan. Kaikki on kirjaimellisesti yhtä. Jokainen ihminen on oma yksityiskohtansa ja kaikki yksityiskohdat ovat osa isompaa kokonaisuutta. Kaikki liittyy kaikkeen. Eli siis tuona aamupäivänä jolloin tein polttopuita ja lauloin gregoriaanisia lauluja, tuntui kuin kaikki palaset olisivat olleet kohdallaan. Erityisen hyvin latinan kielinen laulu sopi yhteen sahaamisen kanssa. Pitkä puu pukille ja saha käteen: ilman laulamista saha liikkuisi liian lujalla tempolla mistä seuraa se, että hengästyn ja väsyn ja sahaaminen alkaa tuntua puuduttavalta. Laulun kanssa sahaamiseen tuli keskittyminen, sopiva rytmi. Liian lujaa sahaaminen olisi myös häirinnyt hengittämisen tekniikkaa ja puolestaan sopivaan sahaamisen rytmiin keskittyminen vahvisti hengitystekniikan harjaantumista. Täydellinen kahden asian fuusio! Myös 1200 - luvulta peräisin oleva ranskankielinen rakkauslaulu sekä Ave Maria sopivat ihastuttavasti sahaamiseen. Ja kun puut olivat pätkinä ja oli aika tarttua kirveeseen, siihen sopi loistavasti Gaudete Gaudete gaudete christus est natus. Gregoriaaniset laulut ja polttopuiden tekeminen on siis kuin luotu yhteen. Laulanut olen toki polttopuita tehdessä lukuisia muitakin kertoja, mutta tämä keskiaikainen kirkkolaulun teema teki toiminnasta erityisen kaunista ja pyhää: vanhan navetan uumenissa pokasaha kädessä, liiterin ja puiden tuoksu ja gregoriaanisen laulun sointi ihmiskehoinstrumentin uumenista. Maailmankaikkeus tuntui tanssivan ja hyräilevän sillä hetkellä. Mainittakoon vielä se miksi satuin juuri tuolloin laulamaan noita lauluja, nimittäin se liittyi gregoriaanisen lauluryhmämme esiintymiseen, joka oli tulossa lähipäivinä. Piti harjoitella, että instrumentti olisi kunnossa ja laulut sisällä tajunnassa omaksuttuina, minuun sulautettuina. Laulaminen tulee kirjaimellisesti kaikilta osiltaan ihmisestä sisältä. Ja asiasta toiseen: lempilintuni punarinta on saapunut ja aloittanut herkän kauniin laulantansa kevätillassa. 30.3.2009 Koti Valoa on paljon, niin paljon, että tuntuu kuin valolla olisi terävät reunat. Tänään joka paikka on täynnä valoa, ja lumi tekee siitä erityisen voimakkaan. Tällaisella säällä voi ladata akkuja, jos muistaa laittaa päähänsä aurinkolasit, näin ei tarvitse kiusata ja polttaa silmiään. Olen kävellyt paljon, myös kirjoittanut paljon. Tehnyt fyysistä matkaa askeleiden voimalla ja henkistä matkaa kirjoittamalla. Siinä onkin jo kaikki oleellinen. Mainittakoon myös, että olen myös konkreettisesti matkalla. Matkalla oleminen on siitä merkillistä olemista, että ajan käsite muuttuu. Kotona iso osa ajasta vain valuu johonkin automaattiasetuksella ollessa. Jurnuttaessa. Matkalla jokaisella ajalla on jokin merkitys, vaikka vain se, että voi käyttää aikaansa katsellakseen erilaisia asioita. Eilen mm. koin elämäni ensimmäisen kerran talvisen lumisateen ja mustarastaan laulun. Toki olen kuullut ennenkin aikaisin keväällä mustarastaan laulavan, mutta että sellaisena päivänä, joka oli harmaa talvinen umpio taivaan nakatessa lunta alas, avasi tuo mustalintu soittimensa ja toi kesäillan tunnun keskellä lumessa tarpomista. Rastaan huilu kuului pilkkiavannolle saakka samoin kuin kyyhkysen huhuilu. Rakastan sitä, kun voi huomata asioita. Ja meillä on kaikki maailman aika huomata koko ajan kaikenlaista. Ihmisen yksi iso pulma on se miten käyttää elämän aikansa. Täällä reissussa ollessa käyttämäänsä aikaan kiinnittää enemmän huomiota. Ehkä matkalla ollessa tekee koko ajan valintoja olemisensa suhteen ja siitä tulee se erilainen olo. Kotona saattaa unohtaa itsensä kuluttavaan passiivisuuteen ihan vaan kun se tuntuu luontevalta ja elämä menee siinä passiivisessa tilassa kokonaan ohitse. Puolestaan "kotona" sanan merkitys on edelleen selkiytynyt minulle. Huomasin aivan konkreettisesti ja selvästi, että koti ei ole se paikka, jossa asun vaan koti on mielentila. Mielentila, jonka voi kokea missä tahansa ollessaan tai sitten olla kokematta. Jos tätä kodin mielentilaa ei ole, en voi kokea olevani kotona vaikka olisin siinä fyysisessä paikassa, jossa asun ja jota nimitän kodikseni. Koti on minulle aina ensisijaisesti henkinen mielentila. Ja tänään juuri tässä olen kotona. Tietokoneeni ääressä vieraan kaupungin vieraassa kirjastossa, jonka ikkunasta näen vieraat ihmiset ja suht vieraan kaupunkimaiseman. Mutta juuri nyt olen kotonani täällä. Matkustaessani tänne parisen viikkoa sitten koin olevani kotona istuessani rautatieasemalla. Samoin koin junassa. Koti on mielentila. 8.1.2009 Pariisi Olin viime yönä Pariisissa. Toissa viikolla olin myös Pariisissa. Tasaiseen tahtiin joka viikko olen kulkenut sinne nukkumisen myötä rakentamaani siltaa pitkin. Unet ovat mielenkiintoinen tapa matkustaa ja haravoida muistikuviensa Pariisia. Yhtenä kertana myöhästyin lentokoneesta, kun en malttanut ajoissa hyvästellä Pariisin katuja. Mutta ei se minua haitannut. Jäin mielelläni sinne. Toisessa unessa kaikki ranskalaiset olivat oppineet puhumaan Suomea. Täytyy myöntää, että sen myötä jokin hohto oli poissa. Kyllä Pariisissa ranskalaisten kuuluu puhua Ranskaa. Kolmannessa unessa etsin tiiviin intensiivisesti sitä kauppaa, josta oikealla Pariisin reissulla olin vihdoin löytänyt itselleni sopivat edulliset kauniit kengät ja niistä oli jopa vara valita. Halusin löytää tuon kaupan uudestaan ja antaa jalkojeni löytää itselleni uusi sopiva koti. Mutta unen käytävät ovat sen verran sekavat, että en koskaan löytänyt sinne mihin olin menossa. Mutta olin iloinen. Myös elämäni ehdottomasti sävähdyttävin taideteos, jonka kohtasin oikeasti ollessani ihailemassa Louvremuseon yltäkylläistä antia, on putkahtanut tuon tuostakin kotoisan lämpimään unenkolooni. Kyseisessä taideteoksessa valtavan salin lattia on täynnä hautakiviä, joissa on nimiä ja kivien seassa makaa ihmiskasvoinen jättiläismato, joka hengittää ja huokailee ja liikahtelee hengittäessään ja huokaillessaan. Siinä meni sanattomaksi. Elämä ja kuolema. Meidän kaikkien matkan alkupää ja loppu. Pariisiin voi aina matkustaa uudelleen. Siitä en tiedä mitään, että pääseekö tähän elämänimiseen olotilaan maapallon päälle talsimaan uudestaan kuljettuaan kuoleman loikkaa pois tästä tietoisuudesta, mutta Pariisiin pääsee. Pääseehän sitä kun menee. Alkaa olla piakkoin vuosi siitä, kun sain Ranskan Pariisista kutsun Poetry Slamin MM kisoihin. Tuo aika piirtyy mieleeni, samoin kuin mieleeni piirtyy ihana merkillinen toukokuinen Pariisi. Kaipaan tuota kaupunkia ja sen henkeä. Jotain siellä oli. Eikä kaipuuseeni liitä ontuvat yritykset nimittää Oulua Suomen Pariisiksi, kuten näin lehdessä toissapäivänä seisovan. Kaipaan Pariisiin, siihen aitoon oikeaan niin väkevästi, että unen voimalla olen siellä pienessä hetkessä ja aina yhä uudelleen. Hapuileviin unikuviini on vastattu. En mielellään ota tässä kantaa siihen onko Jumala olemassa vai ei, mutta Joulupukki ilmeisesti on, sillä hänen suosiollisella avustuksella - ei kuitenkaan porokyydillä - pääsen jälleen Pariisiin toukokuussa. Kenties - mikäli MM kisat jälleen järjestetään, kenties jos parhaillaan Suomen mestaruuden valtikkaa käsissään pitävä henkilö saa kutsun, - niin kenties liityn innokkaana Suomen lippu kädessä kannustamaan häntä. Pariisin Slamit onkin vasta kesäkuussa. 25.11.2008 Sarin haastattelu nettiradio Kimmokkeessa. Saria haastatteli Heidi Jääskeläinen. 14.10.2008 Luovuus on leikkiä. Luovuus on hiljainen mielen sisätila, jossa sanat löytävät toisensa, jossa kuvat ja muodot löytävät toisensa, jossa syntyy se, mitä ei voi selittää. 15.9.2008 Matkalla jonnekin Istun oululaisessa kahvilassa ikkunan ääressä katse kadulle päin. Ihmisiä tulee ja menee. Jokainen on matkalla jonnekin. Jokainen on toimittamassa asiaansa. Jokainen on yhtä hukassa tai yhtä tallessa. On niitä, jotka ovat ihan pihalla eivätkä tiedä, mutta luulevat tietävänsä, sitten on niitä, jotka tietävät etteivät tiedä. Ja sitten ovat he, jotka eivät tiedä tietävätkö vaiko eivät tiedä. Loppu peleissä onko sillä mitään väliä. Me olemme täällä. Emme tarkalleen osaa sanoa miksi olemme täällä. Kukin meistä on vain valinnut jonkinlaisen tavan elää tai ajautunut johonkin. Ja nyt jokainen ihminen, tänään juuri tänä hetkenä menee ohitseni eri paikkoihin. Ensimmäinen huomioni keskittyy rouvaan joka kävelee kadulla tyhjä savikukkaruukku käsissään. Äkkiseltään näyttää aika erikoiselta, lisäksi hän on pelkissä sisävaatteissa, kunnes huomaan, että hän tulee rapusta B mennäkseen rappuun C. Ilmeisesti hän on ollut ystävänsä luona kyläilemässä ja saanut tältä ruukun. Seuraavaksi huomioni kiinnittyy kahteen kaverukseen, jotka kohtaavat toisensa. Heidän ilmeestään näkee jo kaukaa, että he ovat tulossa toistensa luokse. Sitten on nainen punaisessa takissaan ja heiluvissa hiuksissaan. Sitten on kaikennäköisiä äitejä lastensa kanssa. On mies, jota luulen naiseksi enkä lopulta tiedä kumpi hän oli, mutta hänellä näytti olevan hauskaa. Ihmisiä tulee ja menee. Siinä opin pienessä hetkessä paljon asioita. Esimerkiksi kuinka kärsivällinen voi postin työntekijä olla etsiessään isolla autolla oikeaa osoitetta ja kun hän löytää sen viimein, hän lastaa pieneen kärryyn valtavan määrän laatikoita ja vie ne jonnekin. Opin myös, että oikein vanhan miehen nauraessa jopa hänen paljas päälakensa rypistyy naururyppyihin tai että oululaiset tykkäävät huiveista. Kaikenväriset ja kaikenlaiset huivit koristavat ihmisten kauloja, päitä ja vaatetusta. Kaikki ovat matkalla jonnekin. Hauskinta on katsoa, kun ihmiset menevät. Ihmiset menevät tietäen ettemme kukaan oikein tiedä miksi menemme. 23.8.2008 Elämän pieniä ihmeitä Maalla ollessani kohtasin lukuisien pienten sisiliskojen poppoon. Pienestä koostaan päätellen ne olivat tulleet maailmaan aivan vasta. Yksi niistä pelkäsi itseään pienempää ötökkää ja pötki sitä pakoon. Toisen kohdalle puolestaan sattui yllättävä sattumus, nimittäin yön aikana oli satanut vettä ja vesipisarat olla killottivat heinillä. Tuulen heilauttaessa heiniä yksi vesipisaroista tipahti suoraan pienen sisiliskon päähän. Kuinka hassulta se näyttikään vesipisara päässä! Seurasin poikueen puuhia pitkin päivää. Siinä ne olivat uteliaina esillä kaiketi miettien maailmaa ja paikkaansa tai sitten ne eivät miettineet mitään. Ne vaan elivät. Elokuun aurinko antoi niille vielä lämpöä ja ne paistattelivat nousten lautarakennelmalle ihmettelemään kaiken suuruutta ja avaruutta. Näin loppukesästä tuntuu kuin luonto yrittäisi vielä kiihtyvällä vauhdilla tulla esiin ennen kuin syksy tulee, ennen kuin talvi tulee, ennen kuin joka paikka on jäässä. Sirkkojen soittimet soivat tienvarsilla kuin viimeistä päivää. Ne soittavat sielunsa pohjasta asti, kohta ei ole enää mahdollista soittaa. Linnut kokoontuvat notkumaan sähkölangoille isoina parvina. Kurjet purjehtivat taivaalla aurassa torveaan kajauttaen. Räkättirastaat kiertävät ison joukon voimin pihlajia ja marjapensaita. Västäräkin vipeltävät vielä viimeisiä lentojaan nurmen yllä. Ihan kohta. Ihan kohta muuttolinnut lentävät pois, puut imevät vihreänsä talteen ja tiputtavat lehtensä. Ihan kohta aamulla liikkeelle lähtiessä siellä täällä on houkuttelevia "ritskuja" - jäätyneitä pikkurapakoita, joita voi tallata ja arvailla milloin sataa ensimmäisen kerran lunta. Mutta sitä ennen ihailen isosti tätä loppukesän vihreää, joka on hyvin täyteläistä, raikasta, kypsää. Nautin punaisten marjojen luomasta kontrastista viipyvän vihreän äärillä. Nautin kuulaista aamuista, jolloin aurinko puskee itsensä esiin ja lämmittääkin jopa vielä hiukan. Juuri tänään on oikea päivä nähdä kaikki nämä ihmeet! 9.4.2008 Hämähäkki Ennen kuin aloitan tämän blogimerkintäni, totean, että näytän olevani erityisen mieltynyt hyönteisiin. Olenhan kirjoittanut tänne jo kärpäsen, mehiläisen ja ampiaisten sielun elämästä. Tämä kaikki johtunee siitä, että mielelläni tarkkailen ötököiden elämää. Joten kerrottakoon, että tässä päivänä muutamana tapasin ensimmäisen kärpäsen ulkona. Ja Naantalissa ollessani pääsiäisen aikaan tapasin jo kesän ensi sääskenkin. Sukulaissetä yllytti listimään sen, mutta en minä raskinut. Suven ensi sääskeä!!! Mutta mitä tällainen kertoo minusta, sitä en tiedä, mutta läpielämäni tähän päivään saakka minua ovat kiinnostaneet ötökät. Kaikenlaiset ötökät. Ehkä se johtuu siitä, että olen "pienikokoinen" ja olen itsekin ötökkä ja juuri tämän vuoksi huomaan pienet. Mene ja tiedä, mutta tällä kertaa sydämelläni on asiaa hämähäkeistä. Olen aina kammonnut hämähäkkejä. Lapsuuden kodista muistan sellaiset pitkäjalkaiset iljettävät lukit, jotka tunkivat itsensä jopa takin hihoihin ja sitten kun takin puki päälle, tunsi kuinka ne lähtivät kulkemaan hihassa. Ja minä olin kauhuissani! Toinen painajainen minulle on ollut metsässä käveleminen. Ne ohuet seitit, jotka riippuvat yksinkertaisina ja kevyinä, joihin kävelee, ovat ihan ok, mutta ne isot kunnon verkkomaiset luomukset ovat sitä sorttia, että kun sellaiseen kävelee, tuntee kirjaimellisesti jäävänsä kiinni. Tuo lienee mielikuvitukseni ja pelkoni tuotetta. Suomen mittakaavassa hämähäkkien koot ja niiden seittiluomukset ovat vaatimattomia verrattuna maailman hämähäkkien kudelmiin. No joka tapauksessa olen antanut mielenrauhani järkkyä monta kertaa hämähäkin ansiosta. Viime vuosina on ollut havaittavissa pientä ystävystymistä hämähäkkien kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos hämähäkki on sellainen pieni, pieni kuin musta piste, en enää saa laakia, vaan jopa pystyn juttelemaan tällaiselle pienelle hämähäkille ystävällisesti. Jos sellainen on vaikka hiuksissani, pystyn sen suurempaa kohtausta järjestämättä ottamaan päästäni pois. Edistystä siis! Wau! No kuinka ollakaan kevään kirkkaus tai mikä lie oli houkutellut jostain hämähäkkien maasta vessan nurkkaan yhden pienen hämähäkkiveijarin. En kokenut tätä pikku kaveria uhkana, vaan annoin sen usean päivän olla ihan rauhassa nurkkaan kudotussa verkossaan. Aloin jopa huolestua sen ruuan saannista, joten toimin seuraavalla tavalla: Vessan ikkunassa minulla on sellaisia sinisiä kukkia, jotka ovat sellaista vetelää tahmaista materiaalia, johon on jäänyt kiinni muutamia kukkakärpäsen raatoja. Otin pinsetit ja irrotin kärpäsen kukasta ja tiputin pinseteillä hämähäkille verkkoon kiinni. Ruokin sitä siis. Toimin siis näin, että rakas uusi ystäväni olisi saanut edes jotain ravintoa. Mitäs sitten tapahtuikaan? Pari päivää kului ja sitten yhtäkkiä hämähäkkiä ei enää ollutkaan. Ajattelin sen vaan kadonneen tai en minä tiedä mitä hämähäkeille tapahtuu, mihin ne katoavat, kun ne katoavat, kun itse en ole imuroinut niitä imuriin tai laskenut vettä päälle. Johonkin tämäkin kaveri siis katosi. Kului siis pari päivää ja sitten tapahtui seuraavaa: Tulin jostain päivänriennoista kotiin. Riisuin vaatteet, otin kengät pois ja jostain syystä suunnistin ensimmäiseksi vessaan pesemään käsiä. Menin rentona, autuaan tietämättömänä, kuulaana, mitään aavistamattomana ja kun pääsin altaan ääreen, päästin sellaisen huudon, joka kuului jotenkin tähän tapaan, että "Voi hyvä Jumala herran jestas sentään mikä perk... ei tuommoisia ole." Jotain tällaista siis huusin. Altaassa olla köllötti musta, ällöttävä, paksunoloinen, kunnon "jöötikkä" hämähäkki meidän Suomen ja minun pienen naisihmisen silmissä. Ehkä liioittelen, mutta sen astellessa lavuaarin pinnalla kuulin melkein sen askeleiden äänet. Se oli siis isoimpia hämähäkkejä mitä olen nähnyt. Poistuin vessasta suurella nopeudella enkä palannut sinne sinä päivänä kuin äärimmäistä varovaisuutta noudattaen ja pytylläkin kävin sillä tavalla toisella laidalla istuen ja varalta olin valmis ryntäämään pois, jos peto olisi hyökännyt kimppuun. No joo. Nyt naurattaa, mutta kaikkea sitä pöljä pää tuottaa. Tuolloin pelkäsin oikeasti. Ja mistäs tämä "jöötikkä" sitten tulla tupsahti. Joko ruokkimiseni oli tuottanut tulosta ja mamin pikku hämähäkki päätti kasvaa parissa yössä aikuiseksi tai sitten se oli seudun pahis ja se oli popsinut pikku hämppini parempiin suihin ja oli nyt kuningas vessassani. Että näin täällä meillä päin. Mielenkiintoni ötökäitä kohtaan jatkuu. Vinkkinä voisin sanoa, että kun valitsee tuosta vasemmalta linkin pöytälaatikko, ja sieltä puolestaan osion Proosaa, ja sieltä puolestaan "Kurjan elämän" - ja lukee sen, niin voi päästä jonkinlaiseen käsitykseen siitä minkälainen suhteeni on hyönteisiin. Mutta kesää odotellessa. Ötököitä odotellessa. Alkuun 8.1.2008 (Päivämäärä, jonka tietokoneeni minulle kertoi) Kalenteri Minun uusi vuoteni on alkanut lupaavasti. Todella lupavaasti. Suorastaan loistavasti. Nimittäin olen hukannut tämän vuoden kalenterini. Syksyn aikana ja loppuvuodesta varsinkin sinne tuli merkintöjä, kokouksia, tapaamisia, koulutuksia. Nyt en tiedä niistä mitään. Kadonnut kalenteri nieli ne mukanaan, kuin mustaan aukkoon. Tiedot ovat toki muutakin kautta metsästettävissä esiin, joten eivät siis ole aivan korvaamattomia merkintöjä. Mutta nyt siis elelen ilman kalenteria. Mikä ihana vapaus! Ajattelin etsiä kalenteria vielä tänään, mutta sitten luovutan ja ostan uuden. Mikä onkaan mahtavampi tapa aloittaa uusi vuosi. Ihan puhtaalla kalenterilla siten ettei siellä ole mitään pakotteita, jotka olisi laitettu sinne viime vuonna, tuona vanhana vuonna, vaan, että siinä se olisi tuliteränä juuri tätä vuotta varten. Olen iloinen kalenterini katoamisesta. Kuinka tärkeä olenkaan yrittänyt olla sen kanssa! Vielä enempi minua huvitti ja nauratti, kun löysin eilen viime vuoden käyttämättömän kalenterin, joka myös joutui hukkaan vuosi sitten. Olen nimittäin tunnollisesti aina ensin yrittänyt sitoutua ammattiliitosta tulleeseen jokavuotiseen samanlaiseen kalenteriin, ja nyt näyttää menevän jo toisen kerran hyvä tunnollinen yritys pieleen. Viime vuonna ostin kadonneen kalenterin tilalle Nalle Puh kalenterin. Voi mitä iloa siitä onkaan ollut koko vuonna. Menetetyistä kalenterimerkinnöistä johtuva tuskainen ahdistus on pientä verrattuna siihen iloon, mitä koen jos todella saan jälleen käydä valitsemassa itselleni itseni näköisen mieluisen kalenterin. Vai tarvinko kalenteria ollenkaan. Jos koettaisi yhden vuoden elää ilman kalenteria eikä olla aina niin tietoinen ajankulumisesta, viikkojen numeroista ja sen sellaisesta. Mitä sitten tapahtuisi. Mitään olennaista ei varmaankaan menisi kuitenkaan ohi. Kaikki tärkeä tulisi kuitenkin tehtyä vai mitä? Ainakin luotan siihen, että jos olen tälle päivälle sopinut jotain sellaista, mitä en kykene muistamaan ilman kalenteriani, että jonain päivänä tuo asia tai ihminen tulee vastaan ja ilmaisee itse itsensä, jos on tarpeen. Nimittäin uskon sellaiseen, että kaikki oleellinen tulee kuitenkin muistetuksi ja tehdyksi ja kalenterit ja muut systeemit vain lisäävät taakkaa ja tarvetta tehdä mahdollisimman paljon pienessä ajassa. Tämä siis todella tuntuu vapauden tunteelta. Ei siksi, että olisi vain ja ainoastaan helpottavaa lipsua velvollisuuksistaan, ei, siitä ei ole kysymys. Vaan kun nyt voi noudattaa omaa sisäistä kalenteriaan. Oikeat asiat tulevat mieleen oikealla hetkellä. Ja se mikä unohtuu, sillä ei ole väliä. Ne ovat vain turhia rimpsuja, joiden perässä juoksemalla olisi saanut vain uuvutettua itsensä ja kulutettua energiansa minimiin. Elämässä kun pärjää pienemmilläkin liikuilla. Ehkä ennen ihmiset elivät enemmän näin, ikään kuin rytmissä, omassa rytmissä, luonnon rytmissä kuunnelleen ja kuullen. Nyt painetaan kaikki hanat auki samalla tavalla eikä kuulla eikä nähdä mitään. Olen ollut taipuvainen paljoon liikkumiseen, suorastaan levottomuuteen ja asioiden perässä ravaamiseen. Kalenteri on ollut turva. Merkinnät kalenterissa ovat merkinneet turvallisuutta. Olen myös oppinut sellaiseen, että kaikki kalenterissa oleva on "must" ja se täytyy tehdä. Ennemminkin tämän kalenterin katoamisen myötä olen alkanut pohtimaan, että voisiko olla niin, että merkinnät ovat ehdotelmia, suuntaviivoja kyseiselle päivälle, mutta eivät mitään elämää suurempaa.Tärkein perusajatus ja elämänydin on kuitenkin muualla. Elämän ilo ja sisältö tulevat muualta. Nimittäin useimmiten kalenteriin merkityt jutut ovat joitakin ulkoisia maamerkkejä ja aikaan sidottuja asioita, eivätkä sitä mitä me todella olemme tai mikä todella on elämän tarkoituksemme... joka ei suinkaan taida olla erinäisten asioiden perässä ravaaminen. Mutta kohti muunlaisia elämänsuuntaviivoja. Saakoon sisäinen kalenterini edelleen elämästä innoitusta, ja pysyköön sisäinen kalenterini edelleen elämäni päällikkönä, säilyttäköön rytminsä,... vaikka löytäisin materiaalisen kalenterini. Olkoon konkreettinen kalenteri vain työkalu arjessa, ja sisäinen kalenterini innoittajani ja henkeni. Hupsua päivää meille kaikille.!!! 3.1.2008 Unissakävelyä Joulu on ollutta ja mennyttä, samoin vuodenvaihde, ja nyt ollaan uuden vuoden alussa. Näin ne väittävät. Koska joulu oli ihan äsken, haluankin juuri tänään puhua lahjoista. Nimittäin olen saanut joulu- ja uudenvuoden lahjaksi aivan erityisen lahjan, nimittäin unissakävelemisen jalon taidon. Tai luulen, että olen saanut tämän lahjaksi aikaisemmin, mutta nyt sain lahjaksi tietoisuuden yöllisistä "värkkäämisistäni." Muistan jo pidemmältä useamman vuoden ajalta, että olen tiettyinä elämänjaksoina ollut merkittävän väsynyt. Olen ollut ihmeissäni, sillä olen nukkunut kuitenkin kunnon yöunia. Olen jopa ollut hiljaisesti kiitollinen omista unenlahjoistani kuullessani joidenkin kanssaihmisten nukkumishuolista, heräämisistä ja unen saannin vaikeukista. Olen ollut kiitollinen siitä, että itse nukun sikeästi paikassa kuin paikassa. MUTTA. Eli fakta on se, että nukun missä vaan sikeästi, mutta toinen fakta on se, että touhuilen kaikenlaista unissani. Eli silloin kuin toiset säpsähtävät hereille keskellä yötä jostakin kumman syystä, säpsähdän minä liikkeelle, mutta en herää. Tyypillisimpiä yöllisiä touhuja ovat erinäisten asioiden näkeminen. Ikäänkuin näen unesta erilaisia asioita ja esineitä huoneessani, nousen ylös koskettamaan niitä tarkistaakseni ovatko ne totta. Milloin olen kulkenut käsi ojossa makuuhuoneessa haitarin, milloin kruunun, milloin epämääräisten möykkyjen perässä. Minä siis etsin yöllä esineitä. Näen siis kaikenlaista unenseassani. Näkemiseni päätty yleensä jonkinasteiseen heräämiseen ja muistan mitä olen tekemässä ja ihmettelen sitä kovin tajuttuani, että näkemäni olikin unikuva, jonka näin. Toinen yöllinen harrastusmuotoni on paeta makuuhuoneesta. Yleensä muistan vain tunteen, jonka vallassa olen yöllä lähtenyt liikkeelle, ja se on liittynyt siihen etten ole tiennyt missä olen, niinpä olen sitten lähtenyt liikkeelle. Herännyt yleensä keittiössä ihmettelemässä, että mitä täällä teen. Osaan myös puhua unissani, sekä huudahdella ja pitää jos jonkinmoista älämölöä. Taito sinänsä, mutta kyllä luulen olevani valmis luopumaan tästä. Mitä siis voin tehdä? Ihmiset, jotka ovat asiaa tutkineet, sanovat unissakävelemisen johtuvan monien syiden yhdistelmästä. On teoriaa geneettisyydestä, elämäntavoista sekä tunne-elämästä. Allekirjoitan tunne-elämän vaikutukset, sillä mitä tunteikkaampi päiväni on ollut, sitä todennäköisempää on, että aloitan unissani touhuamisen. Jos saisin valita, niin valitsisin nukkumisen touhuamisen sijasta. OIen jopa alkanut nukkumaan yövaatteet päällä kaiken varalta, eihän sitä tiedä mihin itsensä yöllisillä seikkailuillaan kampeaa. Uloskin on mukavampi mennä vähissä pukeissa kuin ei pukeissa ollenkaan. No meni niin tai näin, niin mitä voin tehdä? Todeta, että tällainenkin pieni piirre on elämässäni ja seurata onko tämä ohi menevää vai jatkuvaa. Itse asiassa olen luottavaisella mielellä. Itse asiassa se kuulostaa ihan hienolta; olen unissakävelijä, sleepwalker. Näyttäisiköhän moinen yksityiskohta hienolta esimerkiksi ansioluettelossa. Alkuun 12.10.2007 Rannalla Viihdytän toisinaan itseäni menemällä rannalle sen ihmeellisempää syytä. Viikon sisään olen käynyt meren rannalla Toppilansaaressa kahdesti, ja käynnit ovat olleet varsin vaikuttavia. Ensimmäisellä käynnillä kohtasin joukon joutsenia uiskentelemasta läheltä rantaa, ja lokkeja ja variksia oli vaikka millä mitalla. Elämää ja katseltavaa riitti. Rannalla oli myös muuta. Olen erittäin viehtynyt ensinnäkin kivistä. Kiviä on kaikenlaisia, ja aina joku niistä tarttuu mukaani. Aikaisemmalta rantareissulta mukaan tarttunutta valkoista sileää ja pyöreää kiveä kuljetan taskussani mukana. Se on juuri sopiva kivi hiplauskiveksi. Eli siellä sun täällä arkisten askareiden keskellä saatan napata kiven käsiini ja pyöritellä sitä. Se on ikäänkuin eräänlaista meditaatiota. Tällä kertaa rannalta tarttui mukaan kivi, joka ei näytä ollenkaan kiveltä sekä kivi, joka oli vähän niin kuin lasia. Tällä kertaa rannalla oli myös liitumaista kiveä, jolla saattoi kirjoittaa kiviin; yksittäisiä päähän pulpahtavia sanoja. Kuinka kivalta ne näyttivätkään kirjoitettuna kiven pintaan. Tuli piirrettyä myös tikku-ukkoja. Myös erilaiset puun kappaleet ovat intohimoni ja aina joku niistä lähtee mukaan. Vedenhiomat eri muotoiset ja näköiset puun palaset ovat taidetta jo sinänsä. Ihan vielä en tarkkaan tiedä, mitä puun kappaleillani teen, mutta kauniita ne ainakin ovat. Rannat muuttuvat. Ensimmäisen tämän viikkoisen reissuni aikana tuuli kävi maalta käsin merelle, jolloin meri oli mönkinyt kauemmas ja "rantaa oli enemmän." Kun sitten palasin muutaman päivän päästä jälleen rannalleni, tuuli kävikin mereltä ja vesimassat olivat tulleet lähemmäksi. Koko ranta näytti eriltä ja vesi nuoleskeli kiviin piirrettyjä tikku-ukkoja ja sanoja. Tuuli oli valtavan voimakas, itse asiassa riemastuttavan vahva. Vesi pärskyi ja velloi, ja kuohui. Nauratti kovasti varsinkin myötätuuleen rannalta pois päin pyöräillessä. Kirjoittajana itse tarvitsen tällaisia reissuja. Niihin sisältyy jotain luovaa energiaa elvyttävää, jotain ajattomuutta, jotka pitävät mukavasti kirjoittamisvirettä yllä. Muita lähiaikoina hyväksi havaitsemiani keinoja virittäytyä luovuuden aalloille ovat olleet mm. syyslehtihiissaus ja maalaaminen. Jälkimmäinen hommani liittyy vanhan puuarkun entisöintiin. Kesällä hioin siitä vanhat maalit pois, ja nyt olen valmistautunut maalaamiseen. Puuarkussa on metallinkappaleista tehdyt kulmat, jotka on kiinnitetty puun päälle. Kuinka mieltä kyhertävää olikaan esimerkiksi se, että värkkäilin maalarinteipit metallikoristeiden päälle suojaksi. Leikata teippiä tarkasti ja asetella se vielä tarkemmin paikoilleen. Tarkoitus on jättää metallilätyskät omaan väriinsä. Ne ovat ehdottomasti puuarkun "helmet." Sitten siihen syyslehtihiissaukseen. En tiedä mitään niin aistillista kuin värikkäiden syyslehtien paljouden seassa hitaasti kävelemisen. Vielä kun lehtiä on jossakin kohtaa oikein röykkiöittäin, sitten vaan laahaamaan kävelyaskelia. Mikä ihana ääni siitä kuuluukaan! Toinen ihana elämys tulee, kun menee sänkiselle viljapellolle kävelemään. Viimeksi näin tehdessäni oli myös kuutamo, joten sehän oli aivan täydellinen hetki. Näitä tällaisia asioita kun menee ihan vain sen vuoksi tekemään, että voi tehdä niin ja nauttia olemisestaan, luovuuden liikkeelle lähtöä ei voi estää. On ihan varmaa, että saa lukkiutuneet ajatukset liikkeelle ja energiat itsessä liikkeelle. Ja mikä kaikkein tärkeintä; saa palautettua itsensä tähän hetkeen. Kaikesta tulee vahva elämisen ja olemassa olemisen tunne. Mielestäni olennaisinta luovuudessa, olkoonpa sitten kyse elämästä muuten vaan tai kirjoittamisesta tai maalaamisesta, niin yksi tärkeä juttu ainakin on kyky elää tässä hetkessä. Koska vain silloin voi heittäytyä hetkeen, ja luova työskentely on heittäytymistä. Niin niistä rannoista vielä. Toisinaan viihdytän itseäni vain katselemalla ja olemalla. Veden suuruus, taivaan kaikkeus ja kaikki ne pienet ihmeet, mitä näkee ja kuulee ovat jo taideteos, ja luovuuden virran iloista liikehdintää ei voi estää! Rannalle voi mennä yksin, kaksin tai porukalla, ja kaikki nämä variaatiot rannalla olemisesta ovat omanlaisiaan. Suosittelen. Alkuun 10.9.2007 Runomieli Jos jotain oli tytöllä käsissään, kun hän syntyi, niin sininen runotarinapallo, joka alkoi hohtaa tarinoita tytön kasvoille. Opittuaan kirjoittamaan, hän kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti eikä ole lopettanut. Taisi olla vuosi 1996, kun poljin silloiseen työpaikkaani heleän aurinkoisessa syysaamussa vanhusten palvelutalolle. Työpaikalle päästyäni huomasin pääkopassani pulppuavan tekstin tynkää, ja raapustin tekstit ylös. Joku hulluuden kohtaus lie valtasi mieleni, sillä kirjoitin tekstit myös muille näkyville värikkäälle kartongille palvelutalon aulaan. Kuinka ollakaan ovesta sattui noina päivinä kulkemaan kirjoittamista työkseen opettava henkilö, joka tarttui teksteihini ja hänen kanssaan keskustelun jälkeen löysin itseni hänen kurssiltaan. Kirjoittamiseni sai kirjaimellisesti tuolloin siivet selkäänsä. Ennen tuota teksteineni näkymistä olin toki kirjoittanut, mutta olin piilottanut tekstini syvälle pöytälaatikon syövereihin. Siitä pienestä näkymisestäni alkoi matka kirjoittajan tiellä. Jostakin syystä elämässäni pääkoppani on ollut usein runomielellä. Itseasiassa se on ollut runo- ja proosamielellä jo vuosikaupalla. Liekö olen syntymästäni asti ollut jonkinlaisessa tekstien maailmassa. Minulla onkin ollut tapanani sanoa, että en ole syntynyt kulta- enkä hopealusikka suussa, mutta kun synnyin, käsissäni oli sininen runotarinapallo. Tuolle tarinapallolle ja sen kuuntelemiselle ei vain ole tahtonut löytyä aikaa, kuin vasta aivan viime kuukausina olen heittäytynyt sen hehkuun. Kirjoittaminen itsessään on ollut ja on edelleen nautinnollista matkaa itseen ja maailmaan. Se on tapa nähdä ja kokea asioita, ja kertoa näkemästään. Se on myös eräällä tavalla oman siivun tekemistä kaikkeen tähän elämisen kokonaisuuteen ja maailman olemassaoloon. Tätä olemassaoloani olen pitänyt yllä kirjoittamalla lisää ja osallistumalla kirjoittajakoulutuksiin ja muihin vastaaviin kuvioihin. Jossakin vaiheessa yksittäisiä runotekstejäni alettiin julkaista antologioissa ja artikkeleitani lehdissä. Kirjoittaminen on kulkenut käsikynkkää kanssani siitä asti kuin opin kirjoittamaan, ja tällä hetkellä elämässä on enemmänkin aikaa keskittyä juuri siihen minkä tuntee omana juttunaan. Haaveilen julkaistusta omasta teoksesta. Se, mitä runotarinapallo on minulle heijastanut, on tosiaankin päässyt kirjainten muotoon vasta opittuani kirjoittamaan. Myöhemmin on saanut opetella toisella tavalla kirjoittamaan. Edelleen saan opetella. Hyvin pitkään sinisen pallon hehku oli myös piiloteltua hehkua. Eli mikä on kohdallani ollut faktaa, on se, että kirjoittajana, tulkoonpa sitten kynästäni ulos proosaa tai runoa, ensimmäinen ajatus kirjoittamisen jälkeen ei suinkaan ole ollut omien tekstien julkituominen tai esittäminen. Eip! Esittäminen on ehkä ollut se viimeisin ajatus. Mielenkiinnolla olen kuitenkin seurannut muiden kirjoittajien taivalta klubeille ja lavoille esiintymään ja pikku hiljaa avannut itsekin hanoja siihen suuntaan. Varsinainen kaapista ulos tulemiseni voidaan kuitenkin laskea tapahtuneeksi, kun minulle tuli vahva tunne osallistumisesta Poetry Slam 2007 karsintakisaan Oulussa tässä ihan vasta. Osallistuin karsintaan ja pääsin jopa Kuopion sm-finaaliin, ja nyt tänään istun tässä yhtä kokemusta rikkaampana. Se on jo saavutus sinänsä, että sijoituin toiseksi jääden hallitsevasta mestarista 0,8 pisteen päähän, mutta ennen kaikkea koin voittaneeni: itseni ja omiin teksteihin liittyvän esiintymispelkoni. Lavarunous on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu kirjoittajan tiellä. Se on toki tietyllä tavallaan täysin oma lajinsa, mutta erittäin mielenkiintoinen sellainen. Luovuutensa valtamerellä kannattaa pulikoida ja purjehtia kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kaikissa mahdollisissa sopukoissa. Liikkumisesta, etsimisestä, näkemisestä, kuulemisesta, luopumisesta ja uuteen heittäytymisestä syntyy lisää luovuutta, ja seikkailun sävyt ja syvyys ovat taattuja. Paikalleen ei sovi jäädä, sillä luovuus on liikettä ja uusia tuulahduksia. Ja mikä tärkeintä; luovuus on sisäisen lapsen leikkiä ja leikki puolestaan ei ole vakavaa. Luomisen iloa! 7.8.2007 Helteiden herra Oletteko laittaneet merkille niitä autoja, joissa on ikkuna auki ja ikkunasta pilkottaa ilmavirtaa halkova koiran pää? Koira vilvoittelee, ja ottaa ilmavirrasta kaiken irti. Se on aika söpön näköistä! Olen yhtä huvittunut aina näkemästäni. Minulla itsellä ei ole koiraa, mutta autossa oli tänään kärpänen, joka toimi aivan samoin kuin nuo koirat. Ensiksi kärpänen teki läheistä tuttavuutta iholle ja lähinnä kasvoille. Aikani sitä siinä ajaessa huidon kauemmas. Ihan niin intiimistä kontaktista en välittänyt. Sitten ajattelin päästää kärpäsen vapauteen ja veivasin ikkunan auki. Kärpänen hoksasi heti avoimen ikkunan ja ajattelin, että nyt se lentää vapauteen, mutta vielä mitä. Se käveli hitaasti ikkunan reunaan. Teki reunalla täyskäännöksen ja asetteli takalistonsa ilmavirtaukseen. Ilmavirta heilutteli sen siipiä ja se tyyräsi itseään vielä reunemmas. Kylläpä vaan itsekin mielelläni tällaisella hellesäällä voisi tehdä samoin. Tuulettaa auton ikkunasta tunkkaiset paikat! Kärpäsellä ei ollut aikomustakaan lähteä hyvältä tuulettelupaikaltaan, ja taisin kommentoidakin sille jotain sen omituisista tavoista, mutta kun vauhti hiljeni ja pysähdyin liikennevaloihin punaisille, kirmasi tuo kärpänen siivet selällään ulos. Istahti tuulilasille ja hävisi sitten, kun jatkoin vihreillä matkaa. Yhtenä päivänä takapihan saavissa ui kärpänen. Jälleen pelastaja minussa aktivoitui. Sörkkäsin käteni oitis veteen ja yritin pelastaa kärpästä, mutta kärpänen oli varsinainen sähikäinen ja räpiköi pakoon. Tulin siihen tulokseen, että kaikki kärpäset eivät halua tulla pelastetuiksi. (Vähän niin kuin meillä ihmisillä.) Väen vängällä poimin kärpäsen kuitenkin vedestä ja asettelin kuivalle alustalle. Sen koommin en ole sitä nähnyt. Sen sukulaisia kyllä. Kärpäset ovat aamuvirkkua porukkaa. Makuuhuonessa aamun hämäränhyssyhetkinä ne tekevät hyökkäyksiä iholle ja huolehtivat takuulla siitä, että talonväki herää. Ja kuinka isolta kärpäsen surina silloin kuullostaakaan unikorvilla kuunneltuna. Nyt juuri makuuhuoneessani on kärpänen. En koskaan läiskäise kärpästä kuoliaaksi, vaan lempipuuhaani on pyydystää kärpänen nyrkkiin ja päästää oven suusta ulos vapaaksi. Tätä harrastettiin lapsuuden perheessämme, mutta maalla naapurin hevosten tuoksujen läheisyydessä se oli ehkä enemmänkin hölmöläisten hommaa: kun otti yhden kärpäsen sisältä kiinni ja avasi oven päästäkseen sen ulos, sisälle pelmahti useampi lisää. Mutta se oli yhteistä puuhaa se. Olimme kaikki käteviä käsistämme. Mutta näin kärpästen ja helteiden aikaan: on se ihana kun on kesä!!!! 31.7.2007 Mustekalarenkaita ja sateenvarjokävelyä Tänään on satanut vettä. Sitä on satanut paljon tasaisen harmaalta taivaalta tasaiseen tahtiin. Mikä ihana päivä ja mikä erinomainen päivä harrastaa sateenvarjokävelyä. Olin menossa hoitamaan erinäisiä aikuisten asioita autolla. Mukaan tarttui sateen inspiroimana sateenvarjo. Kaupungilla auto jäi yhteen paikkaan ja tyttö kipitti moneen paikkaan, ja sateenvarjon kanssa. Ah keksin itselleni uuden ihanan harrastuksen kesken arkista tavallista päivää. Kuinka mukavaa onkaan kävellä sateenvarjon kanssa sateessa! Vain kävellä ja nautiskella ilman kiirettä tai tunnetta, että pitäisi jotenkin hoidella itsensä sateesta pois. Varjon alla avautuu oma ihana rauhallinen intiimimaailma ja se vesipisaroiden rapsahtelu oli täyttä musiikkia korville. Tunnelmallista. Kaunista. Ainutlaatuista. Runollista. Se toi mieleen telttaretket ja leppoiset kesäillat, ja sateet ja ristikoiden täyttämisen tai hyvän kirjan lukemisen, ja luonnon äänet. Suosittelen lämpimästi. Tein päätöksen lähteä sateenvarjokävelylle vastaisuudessakin. Kumisaappaat jos yhdistää harrastukseen, voi kokea myös rapakoissa läiskyttelyn riemun. Tosin ehkä sateenvarjokävely on luonteeltaan seesteistä ja rauhallista mietiskelymäistä toimintaa. Ehkä saappaat ja rapakkovesien liikuttaminen sopivat yhteen paremmin perinteisen sadetakki – housut –yhdistelmän kanssa. Myöskään pyörä ei sovi sateenvarjoilun luonteeseen. Pyöräily varjon kanssa on ensinnäkin Oulun kaltaisessa tuulisessa kaupungissa omien voimiensa kuluttamista ja myös vaarallista. Eikä pyörän ja sateenvarjon yhdistelmässä saa pidettyä itseään kuivana ei sitten millään. Tai minä ainakaan en ole onnistunut siinä. Ja mikä oleellisinta; sateenvarjoilu pyörän kanssa pilaa kaikki ne hetket, joita voisi olla olemassa, jos kuviossa ei olisi sitä pyörää. Aidon, oikean ja terapeuttisen sateenvarjoilun timanttihetket voi kokea siis ilman pyörää. On tässä päivässäni ollut muitakin ihania asioita. Toinen mainittava kokemus on se, että söin tänään elämäni ensimmäisen kerran mustekalarenkaita. Pompsista vaan tie vei kreikkalaiseen ravintolaan ja päätin olla ennakkoluuloton siitäkin eteenpäin ja tilata jotain sellaista, mitä en ole syönyt. Ainakaan muistaakseni en ole syönyt. Oli hyvää ja paikka oli miellyttävä. Sade jatkuu. Toissapäivänä satoi sellaisia jätti-isoja ukkostuulahdusten maustamia vesipisaroita. Siinä oli minulle taivas. Takapihalla oli sinisessä ämpärissä vettä, johon isot pisarat tekivät taidettaan. Taisin ottaa moisesta vesipisaroiden tanssista ainakin sata ellen kaksikin sataa lähikuvaa. Voi olla, että jos sade jatkuu, saatan harrastaa varjokävelyä vielä tälle iltaa. Ja paras sateenvarjo tähän hommaan on tietenkin mustavarjo, jossa lukee valkoisella, että ”singing in the rain.” Tämän päivän sateeni ovat monista lauluista tehty! 15.7.2007 Leikkimökki Meidän taloyhtiöön hankittiin leikkimökki. Muistan kuinka joskus esikouluni pihalle ilmestyi leikkimökki pian sen jälkeen, kun minä en ollut enää kyseisessä paikassa. Olin pettynyt, sillä tuo "taivas" ei ollut enää minua varten. Tosin kävin paikan ollessa kiinni leikkimässä mökissä ja se teki koko jutusta jännempää. Olin haltioitunut moisesta rakennuksesta ja kaikista niistä pikkutavaroista. No sanomattakin on selvää etten kehdannut olla yhtä haltioitunut taloyhtiömme leikkimökistä. Tänään seurasin kahden lapsen leikkejä leikkimökin luona. Leikki meni jotenkin siihen tapaan, että tyttölapsi siirteli kovasti tavaroita ulos, puisteli mattoja ja heilui tomerana harjan ja kihvelin kanssa. Poikalapsi kävi välillä hiekkalaatikolla mesoamassa ja palasi leikkimökkiin takaisin kengät jalassa ja selvitti kovasti jotakin asiaa. Heillä näytti olevan mukavaa, kun toinen sai olla innokkaan ja siivoavan naisen roolissa, ja toinen suttaavan miehen roolissa. Hmm tällaistako on meidän aikuisten maailma? Ainakin siinä perheessä. Ja eivätköhän ne lasten leikit heijastele aika paljon heidän maailmaansa ja perheen ilmapiiriä. Mitä lie kertoo, kun me koulussa ala-asteella teimme näytelmää, jossa tärkeässä osassa olivat humalaiset ihmiset ja viinapullo. Joku kavereista toi tyhjän pullon kotoaan ja se täytettiin vedellä. Niin siitä leikkimökistä ja tyttö- ja poikalapsesta. Hyvin olivat iskostuneet tietyt roolit lapsiin. Onkohan vieläkin olemassa miesten töitä ja naisten töitä? Tänään mietin hioessani ulkokalusteita ja käydessäni rautakaupassa maaliostoksilla, että miksi ihmeessä en ole tehnyt tällaista aikaisemmin! Kieltämättä meni sormi suuhun itse kaupassa monien isojen hyllyrivien ja maalipurkkien välissä ja keskellä, mutta apua ja neuvojahan saa kun pyytää. Toki yritin kotona tutkia netistä aiheesta kaiken mahdollisen, jotta olisin voinut mennä kauppaan viisastelemaan miesmyyjälle, mutta totesin tehtävän ns. mahdottomaksi. Siis en sitä viisastelemista miesmyyjälle, vaan sen kaiken paljon tiedon omaksumista näillä aivoilla niin lyhyessä ajassa, joten päätin sitten myöntää etten tiedä. Ja apuahan sai kun pyysi. Ai niin ja se leikkimökki. Voihan tuonne toki mennä illan pimeinä tunteina leikkimään, tosin miksi leikkä kotista siellä, kun sitä voi leikkiä omassa kotona. Aikuisten oikeesti. Muuten se lasten leikkimökkileikki jatkui myöhemmin sillä tavalla, että poika ei enää ollutkaan leikin mies vaan lemmikkipossu, joka hyppi paljain jaloin keskellä pöytää tytön siivotessa vimmatusti. No ei vaan poika olikin lemmikkikissa. Hetken aikaa luulin leikkejä seurattuani, että kyseessä tosiaan on lemmikkipossu, aivan kuin olisin kuullutkin sanan possu. Mutta näkemäni osoittautuikin kissaksi. Tämä on minun ja aikuisen maailmaani; ja sitä miten minä näen maailmaa. Voihan olla, että kyseessä ei ollenkaan ollut kotileikki vaan jotain ihan muuta. Hmm kai tuossa pihalla on leikkimökki? 11.7.2007 Löysin vuoreni Olen kuullut sanottavan, että jokaisella on vuorensa, ja toki näitä on omaankin elämään mahtunut symbolisia vuoria, asioita, jotka ovat tuntuneet vuorilta, ja jotka on pitänyt ylittää, kun alikaan ei ole päässyt. Tai lävitse, kuten leijonanmetsästyslaulussa tehdään. Olin Norjassa ja kohtasin siellä konkreettisen vuoren kautta mielen vuoreni. Alkukapuaminen vuorelle oli suht keveää ja mukavaa. Se meni valokuvatessa ja ihastellessa mitä erinäisempiä kukkia. Välillä söin evästä, ja join hyvin, koska aurinko paahtoi koko skaalansa edestä. Hikeä irtosi. Kärpäsillä ja paarmoilla oli ihonpuremabileet. Ajatuksia tuli mieleen kaikenlaista aina vuorenpeikoista keijukaisiin. Kun sitten tulin *ns. jyrkkään kohtaan vuorta, jossa piti ottaa jo kädet kaveriksi ja taiteilla nelinkontin ja kun maa alla oli liikkuvaista sorttia, kiilasi mielen päälle päällimmäiseksi pelko. Vähän aikaa pelko pysyi ihan siedettävänä ja toimintakyky plussan puolella, mutta sitten kun istahdin alas ja katselin tarkemmin ympärille, tuli mieleen, että mitä he*ttiä minä täällä teen?!!!! (*Sarin mitta-asteikolla jyrkkä, ei mitenkään norjalaisten mielestä, jotka ovat ilmeisesti kaikesta näkemästäni päätellen synnytetty vuorenrinteellä.) Ensimmäinen ajatus oli, että tässä ei ole mitään järkeä, että miksi taivaan ihmeessä olen kammennut itseni vapaaehtoisesti sellaiseen paikkaan; jyrkkään vuoren rinteeseen, joka oli osin teräväsärmäistä kivikkoa ja alhaalla tummana olla ökötti meri. Tajusin kiivenneeni keskelle painajaistani. Tiedätte varmaan ne unet, joissa joutuu kallion kielekkeelle ja sitten vaan putoaa. Nyt olin sellaisessa paikassa ihan aikuisten oikeasti. (Hox, mutta en pudonnut koska olen kirjoittamassa tätä tekstiä.) Jämähdin istumaan kivelle. Olin sata varma, että sieltä ei pääse alas. En voi sanoa, että elämä olisi vilistänyt filminauhanlailla ohitseni, sillä sinällään en ollut vaarassa. Mutta pelko oli todellista ja se tuntui ja kävipä mielenmutkassa ajatus, että näinkö nyt sitten on hyvä tapa kuolla. Seuraavaksi aloin vääntää itkua. (Tummien aurinkolasien takana piilossa.) Pelko kömpi joka solussani ja teki tuttavuutta kaikkien jäsenteni kanssa. Olin ihan ulapalla enkä todellakaan voinut käsittää, mitä ihmettä tein siellä. Sitten alkoi pelko hellittää. Toki olihan siinä ihmeteltävää, että minun piti kavuta 500 metrin korkeuteen vuorelle tajutakseni pienuuteni ja elämän oikeat mittasuhteet. Piti kavuta sinne asti, että löytyi nöyryyttä. Sen reissun jälkeen kaikki oli oikeasti eri tavalla. Rinteeltä alas tulo tuntui elämältä itseltään, tärkeältä, ja piti keskittyä olennaiseen, muuten hommasta ei olisi tullut mitään. Piti keskittyä askeliinsa ja tehdä sitä juttua juuri sillä hetkellä. Mitään muuta ei voinut. Mitään muuta ei ollut sillä hetkellä. Oloani siinä alas tullessa helpotti hieman eräs norjalainen antilooppijalka, joka oli käynyt vuorilla näköjään ennenkin. Se kohta missä minä olin nelivetopäällä tavarat melkein housussa, oli hänelle pikku juttu. Siitä hän kevein juoksuaskelin sipsutteli alaspäin, joten tajusin kuitenkin olevan ihmisten paikassa "pikku lenkilläni." Mitä tarina opetti? No sen, että heti seuraavana päivänä menin uudestaan,.... no ei sentään. Pari seuraavaa päivää tuli vietettyä tasamaalla, mm. rannalla. Aarteita etsien, simpukoita ja ihania taskukiviä. Kahlasin saarelle, ja pieni jännitysmomentti tuli nousuvedestä. (minun mittakaavalla iso) ja myöhemmin jonain muuna päivänä sitten kapusin loivemmalle vuorelle. 26.6.2007 Rakastan maidon luojaa Olet varmaan joskus ollut todella huonossa "hapessa" eli tilassa, jolloin mikään mitä nauttii ei pysy sisällä? Kaikki tulee ulos ja jos yrittää pitää itsensä vähänkin nestetasapainossa ja nauttia jotain, se tulee oitis ulos. Huonovointisena pahaolo kalvaa ja pyörittää, ja palelee ja kouristaa, ja samassa rytinässä tulee ripulit ja muut eritteet. Jos olet ollut siinä olotilassa, niin tiedät varmaan myös sen, minkälainen taivas siitä avautuu, kun keksii kaikkien maailman ruokien ja nesteiden joukosta jonkin jota saattaa juoda, ja kun se jokin menee kurkusta alas eikä pyrikään ihan heti ylös. Minulle maito oli taivas tässä muutama vuorokausi takaperin. Juhannus ja lämpimät kelit, paljon ihmisiä ja ruokaa tiesi sen, että sain jonkinasteisen vatsapöpön. Se tiesi sitten sitä, että Yölintu jäi lauantai-iltana näkemättä, kun alkoi sanoin kuvaamattoman tehokas oksentaminen ja ripulointi. Siinä yritin sitten juoda mehua ja limukkaa, mutta ne eivät oikein pelittäneet, kuten ennen. Ja jostakin aivojen kummallisista sopukoista jokin ääni huusi, että haluan kylmää maitoa. Maito ei ole ollut koskaan niin ihanaa kuin silloin! Vannoin rakastavani maitoa ja sen luojaa. Siinä huonovointisena eteiseen vessan viereen pedatulla pedillä ei kauhean paljon ehtinyt sen syvällisempiä aiheesta veistellä, mutta kävi ajatus mielessä, että rakastan siis myös ilmeisesti lehmiä. No niin teenkin, olen joskus haaveillut omasta lehmästä. Siitä pidemmälle ajatus ei ehtinyt, mutta sain kokea ainutlaatuisen hetken, jolloin maidolla oli vain väliä! Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Ehkä teemme siitä toisinaan liian monimutkaista. Voisikohan jopa sanoa, että elämä kuin maito? Maito, joka ensin käyskentelee laitumilla lehmän utareissa, ja se sitä rataa. Kuullostaa ihanan arkiselta ja raikkaalta. Tai voisikohan sanoa, että elämä on kuin lehmä, jota tulee lypsää? Eläköön maito, lehmät ja maidontuottajat! Suuri kiitos myös hänelle, joka keksi lehmät. 25.6.2007 Lisäys allaolevaan Se, että pihallani oli joogaava tai siis meditoiva kimalainen oli juttu sinänsä, mutta kun tarkemmin aloin tarkastella, että miksi ihmeessä ampiaiset lentävät maton alle, joka on takaoven edessä puuterassin päällä, niin sain tajuta, että jollakin on ollut pesänrakennusvietti villeimmillään. Siis siellä oli tai on vieläkin ampiaisen pesä. Siinä ovat somasti maton alla juuri kulkureitillä, ja ilmeisesti tykkäävät "seudusta." 20.6.2007 Meditoiva kimalainen Viihdytin itseäni tänään syömällä jäätelöä takapihalla. Jäätelö oli päärynänmakuista ja laktoositonta ja sen päälle oli murskattu turkinpippureista ohutta karkkijauhetta. Aurinko paistoi raikkaana. Kaikin puolin herkullinen kesähetki olli siinä käsillä, kun sitten kuulin jonkun kiihdyttelevän ihan tosissaan. Matala koko ajan kiihtyvä murina valloitti kaiken huomioni ja aloin korvakuulolla suunnistaa kiihdyttelijää kohti. Sinivihreän savesta muotoilemani tyhjän ruukun pohjalla pörräsi kimalainen. Se surisi hämärässä ja ruukun seinää vasten, ilmeisesti kaikesta päätellen se oli päättänyt hajottaa ruukun seinän. Ruukku käännettiin sivuttain asioita vähän helpottaakseen. Se oli ihmisenlogiikkaan perustuva hyönteisen pelastusoperaatio. Kimalainen kömpi nurmikolle. Keskityin uudestaan jäätelöön, kunnes kiihdyttely alkoi taas. Pörinä oli sitä luokkaa, että täytyi ihan mennä läheltä katsomaan, että onko kimalaisella kaikki kotona. Se yritti heijata itseään heinän päähän, mutta heinät antoivat periksi. Se yritti heijata itseään vähän vahvempaan "varpuun" ja jäi käkkimään siihen ja pörräsi niin vietävästi. Kimalainen oli märkä. Juuri oli satanut ja sille oli sattunut vanhanaikaiset eikä se ollut ehtinyt sateen alta turvaan. Nurmi oli suhteellisen kostea, joten kimalainen nostettiin pöydän päälle aurinkoon. Siinä se linkosi itsensä pääseisonta-asentoon ja piti etujaloilla itseään pystyssä, kun se samanaikaisesti liehitteli takajaloilla peräpäänsä karvoitusta kuivaksi. Koko toimituksen ajan se myös heilutteli takapuoltaan. Siinä se kimalainen sitten oli meditaatioasennossa, välillä loivemmassa asennossa ja taas ihan täydessä pääseisonnassa. Vielä olin vähän epäilevällä kannalla sen suhteen, että mahtoikohan kaikki olla aivan kotona noiden siipien välissä. Tulin kuitenkin vakuuttuneeksi vaikuttavasta operaatiosta, sillä kaveri tosiaan oli märkä ja se kuivatteli itseään. Vakuuttuneisuuteni sammahti samantien kun sitten siivekäs kaveri keikahti kyljelleen eikä hievahtanut mihinkään. Täh, siihenkö se loppui? Yritystä ainakin oli. Siinä minä sitten sormella tökkäämään sitä vähän siihen ruskehtavan punaiseen kohtaan, että elä nyt periksi anna, ainakaan vielä. Sievästi, hyvin pienesti pukkasin. Kaveri tokeni ja alkoi sukia karvojaan siitä kohtaa mihin olin koskenut. Kampasi tukkansa ennalleen, keikutti takapuoltaan, makasi hetken kyljellään ja kun katseeni vähän vältti, se otti siivet alleen ja lensi tiehensä. Ei ole näkynyt kaveria enää näillä main. Mikä on tarinan opetus? No ainakin se, että sade kastelee ja, että sade tarttuu karvoihin ja saattaa hidastaa ja vaikeuttaa etenemistä. Hmm mitä muuta? No opettaa se myös sen, että karvansa voi aina kuivata; asettaa itsensä pääseisontaan eturaajoilla tukien ja takaraajoilla sukia itsensä kuivaksi, ja keikuttaa samalla takapuoltaan. Kokeilkoon ken haluaa! Kimalaiselta se ainakin onnistui, itsestäni en olisi niin varma. 5.6.2007 Puu Puun seitsemän pääjuurta ovat tiukkaan ja syvästi kietoutuneena maahan. Maa on vielä itkusta arka, mutta havunneulaset törröttävät puolikuivina oksanjäänteiden seassa. Maa kuivuu. Maa on ruskeaa ja säleistä. Kauempana vihreän ruohon runsas leili houkuttaa juomaan. Kävyt makaavat rintarinnan osa toisiinsa kietoutuneina, osa toisista erillään. Kuusenkäpynahikkaat työntyvät kevääseen ujoina pieninä. Tänne auringon valo pääsee vain vähän pienistä oksanrakoikkunoista. Varjoja on enemmän ja varjot liikkuvat ja heijaavat valoläikkiä. Osa kävyistä on syötyjä, osa täpötäysiä. Orava on ollut täällä eilen ja tänään ja nakertanut kävyt tyhjäksi. Havunneulaset tarttuvat ihoon kiinni. Tuuli tulee ohuena nauhana oksien läpi, mutta pysyy enimmäkseen ylhäällä ja poissa ja kohisee. Ujot vihreät heinäpojat tanssivat kevyessä tuulessa. Joku on tuonut tänne kaksi keskikokoista kiveä. Kivien alla muurahaiset tekevät rakennussuunnitelmiaan. Täällä on rauhaa tilaa ja turvaa. Vieno savun tuoksu lainehtii tuulen hartioilla, jossakin kauempana mylvii isompi tie. Linnut julistavat alueen omakseen ja kaikki tekniset äänet haihtuvat taakse. Istun juuren päällä. Paksu maanantaijuuri painaa ihoon. Kuusi muuta juurta odottavat istujaansa. Istun niiden kaikkien päällä. Vuorotellen ja näköala laajenee. Aika on kumppani ja kanssakulkija, ei vihollinen. Tiistaijuuri on kaikista pisin. Se ulottuu valoon saakka. Perjantai ja lauantaijuuren välissä on 20 käpyä. Minä olen täyttänyt jo kolmekymmentävuotta. Juurien valtias iso puu painaa rotevan runkonsa minua vasten ja hetken me olemme yhtä ja puu kannattelee taivasta. Muu maailma on aivan kaukana ja täällä on omansa. Kauempaa katsottuna puu on kuin piikikäs neito, jonka oksilla valon väkevät tuoksut. Alkuun 28.5.2007 Valintatalo Elämä on valintatalo, jossa on aivan liian paljon hyllyjä ja osastoja, ja kerroksia ihan rajattomasti. Tai en minä tiedä onko niitä liian paljon, mutta paljon niitä ainakin on. Enkä tiedä onko sekään paljous sinänsä mikään ongelma vai onko ongelma se seula mikä minussa raksuttaa yliaktiivisesti ja puntaroi joka tekoani kriittisesti asteikolla oikea tai väärä valinta. Elämässä on vaihtoehtoja aika paljon, ja jos jää suttaamaan siihen etukäteisvaatimustensa tulvaan, että pitäisi jo ennalta tietää mikä on kaikista oikein ja vähiten väärä valinta, niin ei kai sitä sitten tule eläneeksi ollenkaan. Niin ja enpä tiedä valintojen oikeudesta ja vääryydestä enää yhtikäs mitään. Ehkä on vain valintoja, jotka johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Aikaisemmin elämä on ollut minulle valintatalo, jota en ole koskaan suostunut näkemään tai jota en ole uskaltanut katsoa tai jota en vain yksinkertaisesti ole nähnyt. Tai ehkä se on ollut aina siinä näkösällä, mutta kukaan ei koskaan kertonut, että minäkin voisin mennä sinne valitsemaan. Tällä hetkellä on tunne, että olen leveällä käytävällä elämänvalintatalossa. Käytävältä olisi mahdollisuus kulkea useaankin suuntaan, enkä nyt sitten oikein tiedä mille osastolle tässä suuntautuisi. Menee vähän niin kuin sormi suuhun, että millekäs alkaisi. Tällä hetkellä tämä olotila on minulla mielessä mm. ammatillisessa mielessä. Pidempi työjakso projektitöissä mielenterveystyön parissa on päättynyt ja sittemmin nyt keväällä tekemäni lyhyt työjakso opetustehtävien parissa on takanapäin sekä jatkuvat kirjoitusjutut, joita kokoajan teen, ajavat pohtimaan, että mikä minusta tuleekaan isona. Mille alkaisin seuraavaksi? Tämä pohdinta on ollut mielessäni jo pitkään, mutta ehkä ensimmäisen kerran nyt sille on kunnolla aikaa. Ja ihanpa saan ammatinvalintapsykologin jäsentämään kanssani näitä pohdintojani. Eli kaikki on hyvin elämän valintatalossani. Myös muiden elämänalueiden pohdintojen suhteen olen suht rauhallisella mielellä. Muuten tiedättekö sen omituisen tunteen, joka aina välillä valtaa, että kaikki on aivan paikallaan ja just niin kuin pitääkin, ja silti kuitenkin on olo, että sitä on ihan hukassa tai jotenkin elämästä ymmällään. On vähän niin kuin sellainen odottava olotila, että tiettyihin jo pidempiaikaisiin sisäisiin kysymyksiinsä odottaa saavansa vastauksen. Ne on ihan hauskoja olotiloja, niitä leimaa ainakin yksi todella hyvä piirre, nimittäin mielenrauha sekä luottamus. Tänään tuntuu juuri siltä: en tiedä, mutta voin suostua elämään ja luottaa. Alkuun 26.5.2007 Luutarha Veinpä tässä päivänä muutamana itseni kävelylle läheiseen luutarhaan. (Lue hautausmaa) Ja jälleen vakuutuin siitä, että missään muussa paikassa ei niin ole elämää kuin siellä! Linnut visertävät ja ovat kiivaassa keväässään, oravat kipittävät kävyt suussaan, ja sen verran on lintubongaajan vikaa, että taisinpa rekisteröidä havaintoja myös palokärjestä. Valo lainehtii ja tuuli tekee taikansa puiden oksilla; kaikilla tasoilla tapahtuu jotakin. Fyysisesti joka aistin välityksellä, mutta myös sisällä, minussa ja mielen tasoilla. Kyseinen luutarha on äärimmäisen viehättävä ja suht lähellä, joten sinne vie tieni vastaisuudessakin. Siis omin jaloin ja kävellen ja elävänä, toivottavasti. Hautausmailla viihtyminen ja käveleminen ovat hyvää terapiaa kuolemanpelkoiselle minälleni. Jostakin aina aika ajoin jyrähtää tajuntaan todellisena ajankulumisen todellisuus: ja se saanko herätä seuraavana aamuna vai en. Sittemmin olen tehnyt päätöksen luopua turhasta murehtimisesta ja nauttia käsillä olevasta päivästä. Kaikkihan me vanhenemme ja olemme kaikki yhtä heikkoja elämän edessä; minä hetkenä hyvänsä voi olla niin, ettei elämää kohdallamme ole. Joskus sen vaan unohtaa, jolloin nöyryys ja kiitollisuus elämää kohtaan ovat hetkessä poispyyhkäistyt, ja tilalle tulevat kiire, suorittaminen ja pinnallisuus. Tulee kaikkivoipa olo, kunnes taas saa jostain suunnasta muistutuksen. Onneksi saa! Elämä jatkuu ja elämässä jatkuvasti tapahtuu ja jokin liikkuu. Hautausmaa on siitä eheyttävän ilahduttava ja hyvä esimerkki. Puuristit ja kivet seisovat riveissänsä kertoen erilaisista elämistä. Maa on vehreä ja valpas ja maan alla lepää ihmisenjäänteet, luut. Kaikkialla elämä jatkaa kulkuaan. Kivien ja ristien päivämääristä ja nimistä voi päätellä monen elämän päättyneen. Tulee samanaikaisesti hyvin kaihoisa ja pohdiskeleva, mutta myös kiitollinen olo tietämättä sitä, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Niin siitä kuoleman pelosta. Se mönkii usein pimeimpinä iltoina kylään. Näin keväällä kaikki valon määrä ja kasvuun ponnahtaminen kuvaavat ehkä enemmänkin elämän syntymistä, mutta on se kuoleman pelkokin jossain. Toisinaan en ole varma pelkäänkö kuolemaa vai elämää, sillä välillä olemiseni ja viuhtomiseni vaikuttavat ehkä enemmän elävän kuolleen kuin elävänä elävän menolta. Mutta pyrin olemaan elävä elävä; tunteva, kokeva, ajatteleva; hetkeen heittäytyvä ja vastaanottavainen; minä! 21.5.2007 Kielletyt sanat On olemassa sanoja, joita voi sanoa missä vaan. On olemassa sanoja, jotka on nimetty kirosanoiksi. On olemassa sanoja, jotka viittaavat ihmisen alapäähän ja siellä oleviin kapistuksiin. On olemassa tilanteita, joissa näitä sanoja ei kuulu sanoa ääneen. On olemassa tilanteita, joissa ei kuulu sanoa mitään. On olemassa ihmisiä, jotka vaativat sanasääntöjä noudatettavan ehkä hyvinkin joustamattomasti. On olemassa ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia kielisääntöjä. On olemassa ihmisiä, jotka eivät piittaa vaan paukuttavat tulemaan. Ja on olemassa ihmisiä, jotka luovivat tilanteiden mukaan. No perinteisesti "kirosanat ovat pahoja" kädenväännöstä haluan sanoutua irti, mutta siihen haluaisin ottaa kantaa, että kuinka paljon näitä ns. alapääsanoja kielletään sanomasta häpeän takia tai tavan vuoksi? Kuinka paljon sanarajoituksemme menevät överiksi? Lasten kanssa touhutessa kaikenlaista tulee esiin. Miksi tietyt sanat (lue pimppi, pippeli tai paska) ovat lapselle kiellettyjä? Miksi ne ovat niitä "älä taas aloita sitä höpöttämistä" tai "hys nyt hiljaa" -sanoja? Kun lapsi pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen herää kysymystensä tulvaan ja kysyy mikä on pimppi ja onko pimppi se mitä hänellä on jalkojen välissä, hänelle sanotaan, että älä höpötä ja ole hiljaa. Saatikka jos hän tästä naisellisesta sukupuolielimestä käyttää hieman isompana vähän rajumpaa nimitystä, saa hän kyllä takuulla kuulla sen, että olisi aiheellista olla hiljaa. Miksi? Entä missä vaiheessa paskasta on tullut ruma sana? Onhan se itsessään rumaa tavaraa, ei juurikaan kauneudella huutele, mutta miksi se sanana on kiellettyjen listalla? Miten muka kakka on sanana parempi? En oikeasti ymmärrä tätä. Tai siis ymmärrän ja väittäisin, että suurin osa tätä kielimoralismia liittyykin vain ja ainoastaan asioiden "arkaluontoisuuteen" ja aikuisten ihmisten häpeän määrään. Minähän en mitään tiedä, mutta väitän silti, että esimerkiksi räväkät nimitykset rakkaille sukupuolielimillemme ovat varmasti sitä aitoa, ehtaa ja alkuperäistä, ja niitä on käytetty eikä säästelty. Sanoisinkin siis, että pimpistä ei sovi puhua siksi, että se nostaa häpeän punakkaa nukkaa aikuisen naamalle. Entä mitä vastata kuusivuotiaalle tytölle , joka hämmästelee aikuisen naisen tissejäni ja kysyy silmät kirkkaana, että miksi sun tissit heiluu? A) Älä höpötä ja ole hiljaa vai B) Kai ne heiluu siksi, kun niiden kuulua heilua tai C) Niissä tisseissä on rasvakudosta tai jotain, ja ne on kasvanut siinä ja siinä iässä, kyllä ne sinullekin kasvaa ja alkaa heilua, jne. Kaikenlaista saa kysyä ja ihmetellä, ei kai siinä ole mitään muuta kuin, että se herättää sen häpeän. Häpeän tunnetta tunnistin, kun istuin vessassa "toimituksella." Vessan ovea ei saanut lukkoon ja veljeni neljä vuotias poika tormasi sisään ja kirkkaalla äänellä kysyi, että mitä sinä täällä niin kauan teet? Istun kakalla, oli vastaukseni. Poika mittaili minua katseellaan, että miltäs se täti sitten näyttääkään pytyllä istuessaan. Oman häpeän lietsomana olisi tietenkin ollut helppo ärähtää poika siitä tilanteesta pihalle, mutta mielestäni muunlaisetkin asioiden lähestymistavat ovat toki mahdollisia! Ei kai tälläkään asialla sen isompaa väliä, mutta viestitämme aika paljon jokaisella ärähtelyllä, joka liittyy esimerkiksi näihin lapsen kyselyihin. Muuten sekin on varmaa; mistään ei lapsi niin saa tuulta purjeisiin kuin siitä, että hän sanoo "kielletyn sanan", aikuinen ottaa kierroksensa ja kieltää, ja hän hokee sanaa uudestaan. Halpaa, mutta erittäin hyvää hupia lapsille arvaisin! 15.5.2007 Olen hulluna sateeseen. Ei takuulla ole mitään ihanampaa kuin tämä kevät ja orastava vihreys, leppeä lämmin sade ja punarinnan korvia hyväilevä tilitys. Piti ihan asiasta tehden lähteä kävellen ilman sateenvarjoa asioita hoitamaan. Kumisaappaat jalassa, kruunasi koko ihanuuden; ei muuta kuin rapakoiden poikki vaan. Tämä hetki on vain pienen hetken kerran vuodessa. Haluaisinko juosta sitä sisälle piiloon tai katoksen alle tai istua auton sisällä ja kuunnella pyyhkijöiden narinaa. En, kun minä haluan ne taivaan pisarat poskelleni ja pehmeän tuulen ja tunnun kesästä ja elämästä. Ensimmäiset kastemadot nousevat asfalteille tarmokkaina ja linnut puuhaavat niiden äärellä; ovat eväsretkellä. Maisema vihertyy vähitellen. Ensin sellaiseen hieman ujoon vaalean vihreään, sittemmin tummemman vihreään. Ajattelin viedä itseni tänään taiteilijatreffeille pyöräni selkään. No olkoon myönnetään se on aika tavanomaista minua, mutta kahden viikon flunssajakson jälkeen tuntuu kuin saisi korkata pyöräilykauden kokonaan uudestaan. Ja niinhän sitä saakin. Ei tainnut koko viime talvena edes olla näin pitkää taukoa koskematta rakkaaseen polkupyörään. Nyt pyöräily maistuu entistä enemmän. Alkuun 6.5.2007 Minulla on flunssanenä. Sellainen punainen, nahaton ja arka, jota pitää koko ajan kyntää paperilla, kun räkähän ei koskaan lopu. Se tunkeutuu ulos pimeästä päivän valoon ihailtavalla itsevarmuudella. Päätin sitten vapun jälkilöylyiksi ottaa vastaan oikein kunnon kevätflunssan ja nyt on nenä sellaisessa remonttikunnossa, että hienon hieno nenäliinan paperikin tuntuu hiekkapaperilta. Ja tänään kun heräsin, niin heräsin ketjuaivastukseen. Ai, että mihinkö, no sellaiseen useiden aivastusten ketjuun. Siivoaminen on unohtunut, samoin ruuanlaitto. Kiitän pakastimentäyttäjähaltijatarta, joka oli loihtinut pakasteeseen kaikkea pikkunäppärästi saatavilla olevaa purtavaa. Sieltä olen sitten vain napsinut jotain ja solminut rakkaussuhteen kaurapuuron, mustikkakeiton sekä nenäliinojen kanssa. Minä siis sairastan. Ei tee mieli pyörittää päässään työhuoli- tai mitään muutakaan huoliratasta. Ainoa millä on merkitystä, on se, että onko nenäni auki vai ei, ja kun se ei ole auki, käy hengittäminen tuskallisemmaksi. Suun limakalvot kuivuvat ja silmissä sekä korvissa asti tuntuu outo paine ja nirske. Olen keskittynyt nenän pitämiseen auki. Minulla on siis hyvin flunssainen olo. Tahdon nimettömästi kiittää erään terveysaseman erästä hoitajaa, joka vuosia sitten lukuisien poskiontelotulehdusteni ja lääkekuurieni johdosta antoi vinkkejä miten poskiontelotulehdusta voidaan ennaltaehkäistä. En ollut kuullutkaan moisesta, ja hän puolestaan ei ollut yllättänyt, etten ollut kuullut siitä. Hänen mielestään lääkärit mielellään tekivät diagnooseja ja antoivat lääkkeitä, ja piste. Hoitaja ehdotti, että seuraavan kerran kun tulee flunssa, niin ostaisin nenäsumutetta, joka avaa röörit käden käänteessä. Hän kehotti pitämään röörit koko ajan auki, ja että juuri se pitkään jatkuva tukkoisuus edesauttaa poskiontelotulehduksen syntyä. Yksinkertaista... mutta toimii! Nyt siis olen useamman päivän ajan keskittynyt pitämään nenän pois tukkotilasta. Flunssan sairastaminen on muuttunut puolta mukavammaksi: ei tarvitse hengitystuskissaan möyriä yökaupalla valvoen, vaan suihkutella nenänsä auki ja nukkua unosensa. Tukkoiseksihan se nenukki jää, mutta hengittäminen on mahdollista. Eikä tarvitse enää popsia lääkekuureja tulehduksiin. Muuten kohdallani lääkekuurit eivät silloin oikein tepsineet. Kerran on minulle punkteeraus tehty onnistuneesti, ja kaksi kertaa epäonnistuneesti, jonka jälkeen papereihini kirjoitettiin, että punkteerattava nukutuksessa. Minulla kun lähtee siinä hommassa taju, ja sellaisessa touhussa auttaisi huomattavasti jos en tipahtaisi tuolista, johon lääkäri on minut asettanut, ja jos en oksentaisi hänen päälleen. Mutta kiitokset nenäsumutteen keksijälle. Jos sen ansiosta ei nyt ihan flunssastaan nauti, mutta ainakin nukkuu yönsä suht hyvin. Niisk! Alkuun