Kaksikymmentäkolme
Kurja elämä
Naapurin ammatti
Santra
Talvella
Pilikillä
Pari sanaa rakkaudesta
Vanhusten taidetoiminta
Kun läheinen sairastaa psyykkisesti
Pari sanaa seksuaalisuudesta
Kiireen alkujuurilla
Olipa kerran äijä, joka eli järven laitamilla suon sydämessä mänty puiden katveessa. Hänellä oli mökki, jossa hän asusteli itsekseen. Päivät kuluivat rattoisasti suurempia murehtimatta tai kiirehtimättä. Toisinaan äijä kalasti tai keräsi marjoja metsästä. Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta kaikessa rauhassa. Jos joskus aurinko ennätti laskea kesken puiden hakkuun, äijä ei ottanut siitä stressiä, vaan painui pehkuihin hyvillä mielin.
Eräänä päivänä äijä lähti kalaan, sillä aurinko kimalteli veikeänä taivaaltaan ja oli mukavan lämmin. Oli pehmeä kaunis kesäpäivä. Riemu mielin hän lähti kalareissulleen ja vihelteli mennessään. Järven rantaan päästyään äijä äimistyi, sillä järvi oli kuin peili. Koskaan ennen äijä ei ollut nähnyt moista. Ensin hän säikähti ja heräsi tiitterästi pohtimaan syytä järven heijastukselle. Ensin hän pohti, että järvessä oli joku vika, ja että se oli mennyt rikki. Tokkopa siinä enää edes kaloja oli. Ennen olivat laineet ja aallot hipsineet järven selältä rantaan, mutta nyt ne olivat poissa.
Äijä huokaisi oikein syvään, sillä järven kohtalo askarrutti häntä. Huokaus osuikin järveen ja siitä syntyi pieni vire. Silloin äijä oivalsi, että tuuli oli taas reissuillaan ja siksi järvi heijasteli taivaan sineä ja rannan pikku puita. Eipä ollut tuulta hönkäilemässä veden pintaan. Äijä viehtyi niin tuulettoman kesäpäivän johdosta, että päätti kellahtaa hetkeksi selälleen ennen onkimaan alkamista.
Äijä kuunteli luontoa, eikä hän kuullut minkäänlaista ääntä. Yleensä tuuli kuiski ainakin vähän puiden oksilla. Toisinaan tuuli oli ollut pahallakin päällä ja oikein huutanut mahtiaan metsässä, järvellä ja äijän kotimökin kulmilla. Nyt mistään ei kuulunut mitään.
Hetken siinä haaveiltuaan äijälle tuli haikea mieli. Tuuli oli ollut kuin kaveri hänelle. Äijästä tuntui, että hän oli aivan yksin suuressa luonnossa. Täysi hiljaisuus puistatti häntä. Haikeuden tunnettaan äijä päätti ruokkia kalastuksella. Hän pujotti kiemurtelevan madon ongen koukkuun ja kurottautui heittämään kohon veteen, kunnes hän tosissaan säikähti. Hän näki itsensä vedessä. Äijä raapi karvaista päätään, hän pelästyi. Olenko minä näin pieni ja olematon, se tuumi ja tuijotti omaa kuvaansa. Hän näki lyhyen kehonsa heijastuvan veteen ja hän kauhistui. Kalastus jäi ja äijä alkoi juosta. Hän juoksi suopursujen ohi ja tallasi huomaamattaan kypsymässä olevia mustikoita. Hän rikkoi hämähäkin seittiluomuksen ja oli potkaista juoksuaskelillaan riekkoa takapuoleen. Hän juoksi ympäri kotimetsäänsä eikä olisi halunnut pysähtyä, sillä juostessa hän unohti oman pienuutensa ja huolensa siitä.
Ei yhdenkään äijän voimat riitä sellaiseen ryntäämiseen ja pian äijän täytyi pysähtyä mättäälle levähtämään. Hän laittoi tietoisesti huolen aiheensa jemmaan aivojen perimmäiseen nurkkaan ja alkoi suunnitella elämäänsä huomiseen nähden.
Hän suunnitteli itse asiassa päivä tolkulla elämäänsä eteenpäin. Kun suunnitelmat olivat tehty, hän alkoi kiireisen touhuamisen. Äijä pesi vaatteitaan, siivosi, pilkkoi puita, keräsi marjoja ja teki kaiken useaan kertaan päivässä ellei muuta hommaa itselleen keksinyt. Kalassa hän kävi tiheään, mutta varoi tuuletonta päivää. Hän ei kaivannut enää muistuttajaa omasta mitättömyydestään. Hän ei tahtonut enää ikinä katsoa itseään ja samalla tunnustaa elämän tosiasioita. Hän keksi ettei tyynellä ollut kalojakaan. Näin äijä välttyi epämiellyttävältä itsensä näkemiseltä. Tuulettomina päivinä hän puuhasteli aivan jotain muuta. Äijä keksi jokaiseen sekunnin rakoseen jotakin. Näin hän ahtoi päivänsä täyteen toimintaa eikä enää koskaan rentoutunut. Siitä lähtien ovat ihmiset kiireisenä rynnänneet elämässään sinne ja tänne suurempia ajattelematta.
Alkuun
Kaksikymmentäkolme
Kaappikello raksuttaa hiljalleen. Isäntä istuu pirtissä ja huokailee partaansa. Hän luo pikaisia silmäyksiä itse nikkaroituun kelloon, vaikka tiedossa ei ole isompia askareita joiden pariin pitäisi kiiruhtaa. Maalla elämisessä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvinä tuo iso karskea isäntä näkee luonnon läheisyyden ja rauhallisuuden, huonona taas ainaiset rahaongelmat ja taistelut maatilan kanssa. Kun tuli se peijakkaan EU ja pilasi kaiken, hän tuumii, vaikkei hänen elintasonsa ole laskenut eikä noussut EU:n myötä. Tasainen elämä se äijää kaivelee. Paikallaan jöllöttävä pilvipouta ei suuremmin nostattele tunteita. Kun olisi kerran elämässä edes kunnon myrsky ja kunnon paistetta, että saisi miehen ujo sydän kokea vähän tunnetilojen vaihteluita.
Isäntä lottoaa miljoonien toivossa. Tasaisen harmaa arki saa päiväunelmista uutta sävyä. Isäntä, kuten muutkin niin tuhannen monet ihmiset, haaveilee siitä ”jostakin” muusta. Aivoihimme on jo synnytyslaitoksella ujutettu mikropiiri, joka takoo päähämme päivästä toiseen vain yhtä ajatusta, että ruoho olisi vihreämpää jossakin muualla. Näin isäntä arvailee, ja joskus miettii, että lähtisi ja jättäisi kaiken: maatilan, emännän ja lapset. Usein tällaisiin lähtöajatuksiin vaivuttuaan hän lohduttaa itseään lottovoittoajattelulla, ja kun huomaa senkin turhaksi ajatushöpinäksi, hänellä on ollut tapana tarttua maatilan askareisiin.
Isäntä vilkaisee akkunasta ulos ja huomaa repsottavan ladon. Hän löytää itsestään intoa ja tarttuu tuumasta toimeen ja alkaa kunnostaa latoa. Päivä päivältä urakka etenee ja isäntä on tyytyväinen itseensä. Hän alkaakin jo unohtaa lähtemisen ajatuksensa. Hän alkaa nähdä onnensa todellakin olevan täällä. Hän tykkää niin puuhastella noita maalaiselämän tarjoamia pikku puhteita.
Rahahuolet ne vaan ei ota lähteäkseen. Yksi jos toinenkin asia tuntuu jäävän toteutumatta rahan takia. Elukoitakin olisi kiva laittaa lisää, mutta milläs laitat? Eräänä nättinä kesäkuun iltana isäntä katselee toisella silmällä televisiota ja toisella sanomalehteä. Television mainoskatko rallattelee tavanomaisia humpuukijuttujaan, kun yllättäin tuleekin lottomainos. ”Jaossa yhteensä 23 miljoonaa, se voit olla sinä jo tänä lauantaina.” Isäntä koppaa lompsan takataskuun ja suuntaa Valmetillaan kyläkauppaan. Hän lottoaa jo tutuiksi tulleilla numeroilla ja kertoo naapurin isännälle tunteneensa piston sielussaan, kun lottomainos oli toitottanut, että se voit olla juuri sinä.
Isäntä palaa kylältä ja kellahtaa emännän viereen petille, mutta uni ei tule. Lottoaminen ja mahdolliset miljoonat kiertävät ajatuksen laidoilla. Hän yrittää laskea lampaita. 23 asti hän laskuissaan pääseekin, mutta sitten lampaiden iloinen hypähdys aidan yli katkeaa. Isännän päähän syttyy ajatus. Vastoin tapojaan ja uskomuksiaan hän ristii työn kourimat kätensä. Ei hän koskaan ole ollut mikään uskon mies. Kirkossakin on käynyt vain ja ainoastaan silloin, kun joku sukulainen on kupsahtanut. Nyt tuo raavas mies kuitenkin päättää rukoilla tulevaisuutensa puolesta. –Anna sen olla totta, hän huokailee mielessään ja anelevasti tuijottaa ylöspäin tavoitellen taivasta, jospa joku kuulisi sittenkin. Niin liikuttavaa, kun iso mies anelee. Liikuttuneeksi siitä rukoilusta olisi tullut emäntäkin, jos vain kuorsaamiseltaan olisi kerjennyt isännän herkkää hetkeä todistamaan. Isäntä nukahtaa lyhyeen ja ytimekkääseen rukoukseensa.
Päivät kuluvat ja isäntä saa taas huokaista, että miljoonat menivät sivu suun ja lottoaa edelleen. Kuluu toinen, kolmas ja monta muutakin päivää, kunnes pihapuun linnut julistavat päivän tavalliseksi keskiviikoksi. Isännällä on tunne, että tänään tapahtuu jotain erikoista. Totuttuun tapaan hän siemaisee aamun kunniaksi sisuksiinsa emännän keittämän kahvin. Huokaillen hän etenee päiväänsä, mutta on ahkerasti emännän apuna pellolla rikkaruohoja rassaamassa. Siinä se menee kokonainen keskiviikkopäivä nyppiessä ja kastellessa. - Ei mitään erikoista tänäänkään, kuohahtaa isännän mielessä.
Tulee ilta. Isäntä istuu tuttuun tapaansa pirtissä ja tiirailee ulkomaailmaa pirtin akkunasta. Kesäilta on niin kaunis ja vaalea. Sellainen se isännän mieltä kutkuttaa. Niin se on emäntäkin ollut vaalea kuin kesäilta. Onhan se vieläkin, mutta jotain on kyllä rupsahtanut. Isännän ajatus siirtyy emännästä koiraan. Rekku seikkailee koppinsa takana unen kultaisessa maailmassa. Ei se välitä päivistä, aina se on yhtä autuaan onnellinen. Eipä ole koiralla huolta rahasta tai rakkaudesta. Koiran kopin kupeessa rempallaan tököttävä pihakeinu saa isännän hymähtämään, ja juuri kun hän alkaa käyttää aivojaan keinun korjaamisen suunnitteluun, havaitsevat hänen haaveilevat silmänsä jotain liikettä autotiellä.
Isäntä siristää silmiään ja nostaa takapuolen irti penkistä nähdäkseen paremmin. - Mitä ihmettä? hän tavailee ja siristää entistä enemmän. Hän kehottaa emäntääkin katsomaan kuinka joku tollo pysäköi tienlaitaan ja viskoo lampaita autostaan ulos. Emäntä kivahtaa vastaukseksi jotain silmälasien hankkimisesta, mutta hiljentyy, kun itsekin katsoo ikkunasta. Siinä he tollottavat molemmat poispäin ajavaa eriskummallista autoa ja lampaita, jotka kirmaavat sinne tänne kuin taivaasta pudonneena.
Isäntä heittää takin reuhkan niskaan ja rientää tielle päin. Emännän avustamana hän kerää lampaat ehostettuun latoonsa. Hiukan hölmistyneenä hän ilmoittaa asiasta poliisille, joka aluksi ottaa uutisen vastaan silkkana pelleilynä. Poliisi käy paikan päällä katsomassa tilanteen ja seuraavan päivän lehdessä kirjoitetaan isolla, että lampaat etsivät omistajaa Rantsilassa.
Samaan aikaan toisaalla eräs toinen parrakas henkilö lukee huokaillen lammasjuttua lehdestä. Hän on järin pettynyt, kuinka taas osoittautui, että ihminen on tyhmä eikä koskaan ole mihinkään tyytyväinen, vaikka saisi jotain ilmaiseksi. Hän katuu, että vastasikin törpön isännän toiveeseen 23 lampaasta. Häntä askarruttaa, että mikä meni pieleen koko auttamisasiassa. Tilanteen selvittämiseksi hän pyytää yhtä palvelijoistaan tutkimaan asiaa välittömästi. Herran enkeli kelaa kuluneen viikon elämän filmiä taaksepäin siihen saakka, jossa onneton isäntä valvoo, miettii lottoamista, laskee lampaita ja rukoilee nöyränä. Herran enkelin päässä välähtää. Isäntä ei todellakaan ollut toivonut itselleen unettomuudessaan laskemiaan 23 lammasta, vaan lauantain 23 miljoonan lottopottia.
Herra huokaa ja myöntää olevansa erehtyväinen, mutta päivittelee sitä, kuinka ihmiset todellakin luulevat hänen voivan vaikuttaa niinkin typerään asiaan kuin lottovoittoon. Myöhemmin hän kuitenkin on ylpeä työstään ja siitä, että vei isännälle ne 23 lammasta valkoisella kuorma-autollaan, sillä onneksihan se isännän elo lopulta muuttui, kun elikot jäivät hänelle. Niin se isäntäkin laulaa riemu naamoin kylillä, että ei tullut rukouksesta miljoonia, mutta lampaita tuli. Joka ilta nukkumaan mennessään hän iskee silmää taivaaseen päin, jospa siellä joku näkisi ja ymmärtäisi isännän silmäpelin kiitokseksi. Kiitosta raavas isäntä ei ääneen lausu, kun ei kuitenkaan tullut niitä miljoonia.
Alkuun
Kurja elämä
Ovi narahtaa. Muutama kärpänen pelmahtaa ilokkaaseen pakolentoon astuessani sisälle huusiin. Useimmiten teltan kanssa reissatessaan saa pyllöttää pusikossa hätänsä kanssa, mutta toisinaan sitä pääsee harvinaisen herkun nimissä asioilleen vessan kaltaiseen kopperoon. Siellä on lysti myhäellä piilossa luonnon monilta katseilta.
Ulkovessassa on tunnelmaa. Olen aina ollut viehtynyt niiden salaperäisiin nurkkiin, mikäli minulla on ollut aikaa murehtia sellaisia asioita, kuten vessan ulkonäköä. Hädässä sitä on valmis pyllistämään, vaikka laakealla tasangolla ellei nyt lähistöllä sattunut olemaan risua suojaa antamassa. Kuitenkin huusissa on sitä tunnelmaa, joka puuttuu hienoista sisävessoista, joissa haisevat vain ja ainoastaan desinfioivat pesuaineet.
Huokaan syvään, kun lämpöinen virtsa keventää paineen tunnetta alavatsasta. Näillä luontoretkillä paskaa tulee pantattua aikamoisesti ja yleensä sitä haluaa saattaa rakkaimman aarteensa maailmaan juuri tällaisessa vessankaltaisessa paikassa.
Siinä paskaa odotellessa tulee kelailtua elämästä yhtä sun toista. Ennen mitään todella syvällistä ajatuksen juoksua joku huudahtaa minulle. Siirrän orpoa katsettani, kunnes ymmärrän, että kuka minulle täällä puhuisi? Sama huhuilu kuuluu uudestaan. – Kas hämppihän se siinä, tuumaan. Herra hämähäkki kutoo verkkoaan huolella, viimeistelee joka ikisen silmukan. Se alkaa esitellä minulle mestariteostaan eikä säästele sanoissaan. Hämähäkin työn jälki on todella kaunista. Tuo uuras ahkera otus keskittyy päivästä toiseen rakkaaseen askareensa. Se ei yritäkään syleillä koko maailmaa vaan osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Huomaamatta vilkaisen omaa elämääni. Niin sitä on tultu huiskittua sinne ja tänne, mutta mitä olen saanut aikaiseksi? Monta keskeneräistä elämän kudosta, mutta ei mitään valmista, jolla ylpeillä. Jostakin kumman syystä olen halunnut hamuta yhtä sun toista siinä mielin, että voisin joskus saada kaiken, mutta kaikki tämä keskeneräisyys! Hämähäkkikin taivastelee saamattomuuttani.
Hämähäkki katoaa maailmaansa. Pienet jalkojen äänet tepsuttavat jossakin mihin minä en näe. Sitten alan kuunnella kärpäsiä. Niiden surina onkin aivan selvää puhetta. Naurun säestyksellä ne häärivät huusin seinillä ja nauttivat elämästään. –Mitä te nauratte? Tekee mieleni tietää noiden siivekkäiden riemujuhlien alkuperä. –Elämälle me nauramme. Eilen oli itkun aika ja tänään nauretaan, huomenna muristaan vihasta. Etkö ole kuullut niistä, rallattelee kärpänen ja heittää näytöksi makean hörönaurun.
Toinen kärpäsistä alkaa pillittää, että näin sitä itketään, kun sydän on särkynyt. Kolmas heistä näyttää vihaisen puolensa ja minä olen aivan äimänkäkenä. Kärpäselläkin on tunne-elämää! Muistan paenneeni arkirutiinin nostattamaan harmaaseen pölyyn tunteitani. Paksulla kynällä olin yliviivannut kaikki viitteet tunteista. Nyt sydän kipeänä huomasin kaipaavani kunnon naurujen, suuttumusten ja itkujen perään.
Kärpäset kertovat sairaita paskavitsejään, saadakseni minut nauramaan. Ensin en innostu, mutta tilanne tuntuu niin naurettavalta, että päästän valloilleni kunnon hekotukset. Tekee hyvää nauraa maha kippurassa ja sydämestään asti kovaa ja kärpästen kanssa!
Seuraavaksi he kehottavat minua raivoamaan. En keksi syytä, joten ne siirtyvät ahterini läheisyyteen näykkimään ihoani, ryntäävät kasvoille, silmiin ja korviin. Haukkuvat paskaperseeksi ja haisunäädäksi. Sieltähän se vihan kipinä löytyykin. Koko huusi heiluu, kun niin ottaa päähän. Siinä on mennä hämpiltä ja kärpäsiltä katto pään päältä.
Niihin on hyvä päättää tunnematkansa. Kärpäset paljaalla reidelläni vannon vasta edes tuntevani, olevani ihminen. Pian kärpästen surina vaimenee, ne siirtyvät katon raosta ulkopuolelle hääräämään. Siinä huomaan pienuuteni ja olemattomuuteni. Huomaan kulkeneeni harhaan. Kelaan elämääni ja aina se näyttää yhtä surkealta. Huokaan syvään ja murrun vuolaaseen itkuun.
Vuolaat kyyneleeni saavat alakerran asukin valpastumaan. –Sinulla sitä virtsaa riittää, tuhahtaa joku takapuoleni alta helpotusaukon pimeästä maailmasta. – Ole hiljaa, tokaisen ja vaadin rauhaa itkulleni. –Vai itkeä tahdot, purenko persuuksiin? Hiiri kysäisee kikattaen kakan seasta. – Mitä sinä siellä teet? Kysyn hölmistyneenä. –Peuhaan paskan seassa, hihkaisee hiiri ja laskee mäkeä pökättien päällä.
–Alemmas ei voi enää vajota, sanon hiirelle, jonka hihitys vaan yltyy. –Vai alemmas, minäkö muka, kuka tässä alamaissa on? Se kysyy ja luettelee kaikki elämäni epäkohdat ja väärin tekoni. Tuo typerä hiiri on kuullut höpinäni hämähäkin ja kärpästen kanssa. Hölmö hiiri lukee minua kuin avointa kirjaa, takapuolesta käsin kylläkin, mutta näkökulma sekin.
- Jatka samaan malliin tyttö kulta, niin olet niin kuin minä, toteaa hiiri. Mitä perkulia sillä siimahännällä nyt on ajatuksen takana, ehdin rykäisemään puoliääneen. – Että minäkö kellisin ulosteessa, vastaan epäillen. –Kenen sinä luulet minun olevan, kysäisee hiiri ja tuumaa: - Mistäs tiedät, jos vaikka olisin se edellinen paskalla istuja. Olisin märehtinyt niin elämääni, vaikka kaikki on itse asiassa hyvin ja huusin haltija olisi kuullut vonkumiseni ja taikonut minut pieneksi paskahiireksi huusin alle, uskallatko ottaa riskin ja jatkaa marinaasi vai avaatko oven elämään ja kävelet täältä pois uutena ihmisenä?
Vilkuilen pikaisesti huusin nurkkiin ja mietin mahtoiko sellaista huusihaltijaa olla olemassa. Epäilen, sillä olisihan se minulle näyttäytynyt, kun näyttäytyivät nämä muutkin otukset. Minulla ei kyllä ollut varaa uumoillakaan. Jospa hiiren kertoma onkin totta? Jopa olisi kohtalo joutua kykkimään huusin alle. Siinä valossa oma rakas elämä ei näyttänytkään enää niin huonolta ja kurjalta. Itse asiassa koin saavuttaneeni paljon ja se mikä näytti kurjalta, oli aina korjattavissa. Riskeeratako kaikki mokoman marinan takia?
Alkuun
Naapurin ammatti
Naapurit aiheuttavat toisilleen päänvaivaa ja painajaisia. Perinteiset kissaselkkaukset ja autokateudet kuuluvat jo normaaleihin naapurustosuhteisiin, joten yhteenotot ja eri asteiset kaihertamiset naapurin käyttäytymisessä ovat hakeneet syvempiä muotojaan. On tavallista, että jotain pientä kiusallista seikkaa naapurin piirteissä kavahdetaan ja nostetaan kissa pöydälle, mutta että niinkin pitkälle ollaan menty, että naapurin ammatinvalinta kismittää?
Arkkitehdin kanssa samalla perukalla asuminen on yhtä helvettiä. Mikään talosi kulma taikka ikkunan paikka ei ole oikein, kun hän arkkitehdin silmillään mittailee taloasi. Auta armias, kun yrität kyhätä pihallesi autotallia taikka leikkimökkiä, neuvoja kyllä riittää. Pieni amatööritalonrakentajan itsetuntosi on riekaleina ja vietät unettomia öitä päin p:tä suunnitellussa ja rakennetussa kodissasi.
Kukapa haluaisi naapuriinsa hortonomia. Häntä, jonka piha loistaa kasvustollaan ja, joka olettaa kaikkien olevan yhtä innokkaita kasvien vätkääjiä. Joko hän on naputtamassa pihasi rempallaan olosta, taikka jakelemassa neuvoja siitä, että ei noita kannata samaan penkkiin laittaa. Sinulle riittäisi pelkkä mutu-tuntuma kasvien istutuksessa. Sitenhän suvussasi on kautta aikojen selvitty pihahommista, mutta hortonomi on eri mieltä, hän ei voi sietää amatööriviherpeukalointia.
Lääkäriä ei tahdo kukaan naapurinsa vapaaehtoisesti. Hän seuraa sinua ja perhettäsi sairaussilmällä. Hän kuulee olemattomatkin kommenttisi oireiden kuvailuna ja on oitis tekemässä diagnoosia ja ojentamassa reseptiä vaivoihisi. Milloin koirallasi on kaihi taikka lapsiasi vaivaa tuberkuloosi, kun yskivät niin valtavasti. Syysflunssaahan se ei voi olla. Lääkäri pelkää sairauksia kuin ruttoa ja on mielellään eristämässä flunssaiset kakarasi neljän seinän sisälle tuberkuloosin verukkeella.
Kirjailija tai freelancer toimittaja on kiusallinen naapuri. Et voi milloinkaan tietää mitä paljastuksia hän sinusta kirjoittaa artikkeleittensa iloksi taikka romaaniensa sivujen täytteeksi. Kun se pentele on vielä valokuvaavaa sorttia, niin ei tiedä milloin oma kuva prameilee päivän lehden etusivulla. Sitä kun on ihmisellä niitä heikkoja hetkiä, jolloin lupautuu pikku pienissään ihanpa valokuvalla varustettuna kertomaan syviä maailmanparantajatuntojaan.
Arkeologi se vasta rasittava naapuri jaksaa olla. Ei ole sellaista päivää etteikö hän olisi löytänyt pihapiiristänne tai ainakin sen lähettyviltä arvokkaita löytöjä, joita hän siankarvaisen sutinsa kanssa hipeltää ja kieltää teitä liikkumasta omalla pihallanne. Toisinaan hän on luullut pihahiekkaan kaivautuneita kissankakan jätöksiä historiallisesti merkittäväksi muinaislöydökseksi ja eristänyt perheesi. Toisinaan on ollut kokonainen tie asuinalueenne perukoille suljettuna tutkimusten vuoksi.
Taitelija voisi sinänsä olla miellyttävä naapuri, sillä todennäköisesti hän uppoutuisi luoviin prosesseihinsa niin ettei hänestä olisi sinulle yhtään mitään haittaa. Sirkustaitelijan ollessa kyseessä päänvaivaa varmasti jo aiheutuisikin, sillä hänen tulennielemistemppunsa tuskin ilahduttaisivat mieltäsi, kun et tietäisi milloin hän oikein tuikkaa tulen mökkisi nurkkaan.
Jos naapurinsa saisi kuitenkin valita, niin viimeiseksi ottaisin naapurikseni sosiaalialan ihmisen. Hänet on ämpätty niin täyteen psykososiaalista hyvinvointia, että ihan hirvittää. Hän on korva tarkkana milloin teillä riidellään, ja sen johdosta hän onkin oitis tuputtamassa terapiaansa. Hän tietää ja tuntee mielenterveydelliset vaivat ja on havaitsevinaan sinussa milloin skitsofrenian taikka masennuksen merkkejä.
Lapsianne hän kyttää suurennuslasilla ja pohtii kasvatustaitojanne ja vanhemmuuttanne, että olisiko sittenkin syytä soittaa lastensuojeluviranomaiselle, kun kiellätte suurella äänellä lapsianne riitelemästä. Pöydän kulmaan kolhittu polvi ja sen mustelma ovat viitteitä perheväkivallasta ja saunaillan ratoksi ostettu pullo ykkösolutta on selvä merkki alkoholismista.
Sosiaalialalla oleva naapuri puhuu ihmisten tasavertaisuudesta eikä kutsu sinua naapuriksi vaan ihmiseksi. Naapuri nimityksellä on kielteiset sävynsä eikä hän halua sillä pilata tasavertaista vuorovaikutussuhdettanne. Hän on niin sosiaalista, että on vähän väliä oven takana juttusilla taikka kutsumassa naapurustoa kiusalliseen ja pakonomaiseen yhteiseen pääsiäisen taikka vapun viettoon.
Tätä edellä vuodatettua vasten voisi siis herätä pohdiskelemaan minkä alan ammattilainen olisi oikea toivenaapuri? Olisiko se meteorologi aamusta iltaan toistuvineen sääennusteineen vaiko kirvesmies jatkuvine nikkarointiprojekteineen? Teknologia-alan ihmisen voisi ottaa mielellään naapuriinsa, sillä hänhän häärää kaiken vapaa-aikansa hissun kissun sisätiloissa tekniikan vempeleitään näppäillen. Mitä haittaa sellaisesta voisi olla? Tosin joutuisit todennäköisesti ajamaan hänen nurmikkonsa ja kolaamaan hänen lumensa, kun hän ei tiedä niistä hommista yhtikäs mitään. Kola, kun ei ole teknologisesti haastava kapistus ja ruohonleikkurikin vaatii fyysisiä ponnisteluja. Sopivan ammatin ja naapurin yhdistelmää ei kai olekaan?!
Alkuun
Santra
Vuosikymmeniä vanha seinäkello seisoa toljottaa paikallaan. Ensin siitä meni ääni. Se yski ja köhi, kuten vanhus ainakin. Sitten se herkesi juoksuttamasta viisareitaan. Ei ollut apua vetämisestä eikä ärhäköistä komennuksista taikka kopautuksista. Kello kulki aikansa, saavutti päämääränsä ja jämähti paikoilleen eikä ole sen jälkeen pukahtanut.
Huoneessa on rauhallinen tunnelma. Vain keinutuoli notkahtelee ja narauttaa lattian pintaa. Narahdus tuo tupaan kodin tunnelman. Tuolia soutaa mietteliäs Santra-rouva, jonka katse on hakeutunut seisahtuneeseen kelloon. Hän asuu yksin. Mies on kuollut vuosia sitten. Sen jälkeen on yksinäisyys käynyt usein kylässä ja aika madellut kuin piimä, mutta kun hän tapasi Urpon, siitä alkoi aivan uusi elämä.
Joka ilta Santra odottaa Urpon tulevan häntä katsomaan. Jos jonain iltana häntä ei näy, Santra masentuu, mutta murhemieli unohtuu taas, kun Urpo tervehtii hymyillen häntä seuraavana iltana. Milloin Urpo kertoo ulkomaailman asioista, milloin kotosuomen tapahtumista. Santra jaksaisi kuunnella hänen juttujaan vaikka kuinka kauan. Seuraavana aamuna Santra on yhtä auringonpaistetta ja hän jakaa illan ”rehviensä” riemun hoitajan kanssa: kuinka Urpo taas valloitti jutuillaan.
Toisinaan Urpo ei tulekaan. Silloin on yksinäistä ja aika menee tuntemattomien ihmisten tapaamisessa. Siinä ne touhottavat kaikenlaista ja jututtavat yksinäistä vanhaa rouvaa, joka huitelee iältään jo yhdeksässäkymmenessä. Oudot ihmiset selittävät ruudun takaa jotakin. On niitä jotka laulavat tai ajavat moottorivärkeillä kilpaa. Joskus joku puhuu vierasta kieltäkin. Silloin Santra unohtaa tv-maailmansa ja kömpii sammuttamaan mölylaatikkonsa.
Kun Urpo ja kaikki muut ovat poissa, tulee naapurin akka, se vietävän vääristelijä ja kiero valehtelija. Se penkoo laatikot ja vie tavarat. Se siirtelee esineiden paikkoja ja särpiipä röyhkimys jääkaapista Santran kokomaitoa ja rieskanpalankin huikkaa naamaansa ja nauraen lähtee pois. Hoitaja ei usko. Miten se nyt uskoisikaan, kun ei ole tavannut koko akkaa. Kulkevat eri aikaan. Kun hoitaja on Santran luona, ei hullu akka tohdi tulla. Menisi luu kurkkuun.
Santra innostuu usein muistelemaan menneitä. Hän kertoo olleensa vilkas ja utelias lapsi. Nauru suin hän muistelee äitinsä sanomaa, että ”ei oo kylällä semmosta puuta, jossa Santra ei olis käyny.” Lapsuudesta muistuvat mieleen nälkä ja puute, mutta ei hän muistele niitä pahalla. Itsekseen hän naureskelee lapsuutensa kommelluksille ja kiittää, että sai kokea kaiken sen.
Santra kertoo olleensa aikoinaan varsinainen miesten päänkääntäjä. Miehensäkin oli itsevarmuudella tuosta vaan kopannut tienreunasta mieluisena mukaansa. Hän pyyhkäisee kädellä harvaa harmaiden hiusten joukkiota päälaeltaan ja tuumaa ettei se aina ole ollut tällainen. Silloin nuoruusvuosina hänen harteillaan oli lainehtinut tumma ja pitkä tukka.
”Enkä minä muutenkaan oo niin ku ennen”, hän huokaa raskaasti ja tarttuu peiliin. Hetken hän katsoo kuvaansa ja nauraa railakkaasti päälle, että tuommoinen pelätinkö minusta on tullut. Santra kehottaa hoitajaa nauttimaan terveydestään, sillä kaikki ihmiset rapistuvat ja silloin ei enää paljon naurata, hän raatailee ja nauraa kihertää päälle kuin nuori tyttönen.
Santra muistelee paljon entivanhasia juttuja. Hän oli ratkaisevassa asemassa silloin kun Kekkosesta tehtiin presidenttiä. Koko sali oli hiljaa ja kaikki luulivat, että äänet oli jo annettu. Niitä oltiin jo alkamassa julistamaan, kun Santra oli astunut esiin ja sanonut, että yksi ääni puuttuu vielä. Hän oli raapustanut paperiin, että Kekkonen. Kun äänestys oli viimeistä ääntä myöten vaille selvä, äänet olivat tasan. Kaikki jännittivät viimeistä paperia ja niinhän sieltä kuulutettiin, että Kekkonen. Niin tuli Kekkosesta presidentti ja monet tahot kävivät kiittämässä Santraa.
Aamukahviinsa Santra laittaa punaista maitoa. Hän ei enää ylety keittimeen eikä hän moisella sähkörumputtimella mitään kahveja keittäisikään, joten hoitaja käy keittämässä kahvin. Santra tähystää aamusilmin penkillä istuen ikkunasta ulos vastapuolen talon tiiliseinään. Sitä ei ollut kuulemma eilen eikä toissa päivänä. On yön aikana ilmestynyt.
Pöydällä kahvia odotteleva maitopurkki herkistää ajatukset navetta-aikoihin. Santra rassailee aivojen perukoita ja muistelee lehmiensä nimiä. Autojen mukaan niitä oli ristitty. ”Oli foorti, sitikka ja paljon muita.” Hän muistelee hevoset ja kanat, maatilan töiden riemut ja murheet, kunnes hän äkkää, että lypsyt ovat vielä tekemättä. Hoitajan keittämät sumpit unohtuvat, kun Santra sadattelee hatarapäisyyttään ja sitä kuinka lehmät saattoivatkin unohtua. Hän oli kuitenkin muistanut antaa heiniä ainakin hevoselle.
Aamupalalle alkamisesta ei tule mitään, kun tekemättömät työt huutavat olemassaolollaan. Sitä on lähdettävä aamulypsylle. Siinä tohistaan ja toimitetaan. Santra nostelee vaivaiset jalkansa lattialle ja ponnistaa pyörätuoliin. Heidän päästyä eteiseen koko lypsyhomma on hoidettu ja Santra tunnistaa kahvihammasta kolottavan. Niin hän komentaa kyydin pirttiin ja istahtaa pöydän ääreen alkaa siemailemaan puuroa ja kahvia raskaan työn päätteeksi.
Hoitaja kertoilee puuhasteluiden lomassa, että tänään on eläkeläisten virikepiiri. Santraa väsyttää, eikä hän haluaisi lähteä kökkäjäisiin aikaansa kuluttamaan, kun Urpokin saattaa tulla aikaisemmin. Hoitaja muistelee, että eikös Urpo tule vasta illalla. Santra myöntää, mutta hän haluaa tälläytyä ennen sitä, sillä kukapa välittäisi linnunpelättimistä. Hän pitää kantansa, eikä tahdo lähteä ihmistenilmoille roikkumaan, kun on parempaakin tekemistä.
Yhtäkkiä Santra suuttuu hoitajalle, kun puuroa on keitetty aivan liian reilusti. Tuhlailevainen hoitaja yrittää hyvitellä tekoaan, mutta Santra on kyllästynyt ”tähän firmaan.” Hän pahastuu kuinka tavallisella ostosreissulla myyjä kehtaakin huiputtaa maalaismuoria, pyytää aivan liian korkeaa hintaakin. Tajuaahan myyjä sen, ettei hän sentään mikään tollo ole.
Santra tekee lähtöä omasta kodistaan. Hän on pettynyt myyjän käytökseen eikä halua enää ikinä asioida tämän kaupassa. Santra nousee vaivalloisesti ruokapöydästä ja kömpii huonekaluihin nojaten vuoteeseensa. Matkalla hän huikkaa tiukat hyvästinsä ja istahtaa sängyn laidalle. Jonkun aikaa hän mököttää, kunnes jo utelee, että milloinkas niitä kökkäjäisiä pidettiinkään, että joko lähdetään ja ”paanko minä sen vihiriän leningin?”
Hoitaja kertoo, että kun askaret on tehty, niin sitten lähdetään. Eläkeläispiirissä laulettaisiin porukalla metsäkukkia ja kulkurin valssia. Juotaisiin kunnon pullakahavet ja päälle päätteeksi pelattaisiin pari kierrosta bingoa. Santra innostuu. Hän tykkää laulamisesta. On laulanut kuorossa aikoinaan ja muistaa lukuisia lauluja ulkoa. Hetkessä hänen olohuoneessaan on kuoro ja hän laulaa sen mukana. Käheä ääni tavoittelee ylä-ääniä ja koettelee matalia säveliä. Hymy karehtii suupielillä ja silmiin syttyy se tuttu Santramainen pilke. Siltä seisomalta hän haluaisi kökkäjäisiin kuoronsa kanssa esiintymään.
Santra ei tahdo pysyä nahoissaan, kun tehdään lähtöä. Hän tahtoo tietää, että milläköhän pelillä sinne ollaan menossa. Hoitajan osoittama pyörätuoli ja rollaattori eivät kelpaa. Hänhän ei kökkäjäisiin lähde millään vemputtimilla. Hevonen se olla pitää. Ja hevosen hän saa. ”Tuossahan se on portin pielessä”, hän äkkää ja kapuaa pyörätuolihevosensa selkään. Hoitaja tarttuu ohjaksiin ja niin sitä mennään pollen kanssa hissiin ja alakertaan vireää mieltä herättelemään.
Viriketuokioon on saapunut paljon eläkeläisiä. Ihmisten puheen sorina palauttaa Santran ajatukset siihen aikaan, kun hän vielä teki työtä. Hän intoutuu kertomaan noista iloisista vuosista torikauppiaana, kuinka siellä tapasi iloisia ihmisiä ja missään muualla ei päässyt niin hyvin näkemään elämää kuin torilla.
Santra alkaa kauppaamaan huiviaan. ”Sinisellä siloteltu, keltasella kelvoks tehty, silkin herkkyyttä hyvää, osta korree rouvain huivi, emännälle lahjaloiksi, tyttärelle omaksi”, hän kailottaa ja saa huomion itseensä. Hän luettelee monet lorut, joita on lausahdellut aikoinaan torilla myydessään ja eläkeläistoverit liikuttuvat kyyneliin saakka. Santra saa ansaitut aplodinsa, sillä ikätoverit kaipaavat entisaikojen toreja. Hän on oikein otettu saamastaan huomiosta, mutta pettyy, kun kukaan ei osta mitään. Kaikki vain katselevat.
Virikeiltapäivän jälkeen kotiin palattuaan Santra on todella väsynyt. Hän istua humpsauttaa sängyn reunalle ja huokaa onnellisen väsyneenä, että olipahan juhlat. Hoitaja tekee lähtöään, mutta Santra viivyttää häntä puheillaan. Puheripuli vain yltyy. Ajatuskin yksinäisyydestä saa takertumaan ja hänellä olisi niin monta hyvää juttua kerrottavana hoitajalle. Tällä hoitajalla, kaupunkilaislikalla ei voinut olla aavistustakaan millaista oli ennen maalla, kun lehmätkin ristittiin auton nimien mukaan.
Hoitaja jää juttelemaan hetkeksi. Remakoiden naurun pyrähdysten värittämänä Santra muistelee vallatonta lapsuuttaan. Kuinka siat karkasivat ja kyllä niitä sitten haettiinkin. Santra oli pyörinyt niin touhukkaana maatalon puhteiden parissa pikku likasta asti, että äitimuori oli alkanut nimittää tyttöään pierun marjaksi. ”Ja semmonenhan minä oon vieläkin, pieni ja vilikas”, hän tuumaa ja nauraa koko naaman täydeltä.
Mille tahansa elämän polulle mahtuvat myös haavansa, niin myös Santra muistaa karikkonsa. Monenlaiset risukot hän kertoo kahlanneensa voittajana. Oman rakkaan miehen ajattelu herkistää kyyneliin. Santra käpertyy hoitajan kainaloon ja huokaa hyvin hiljaa olevansa sentään ihminen vielä vanhuuden päivilläänkin. ”Vaan kuivaksihan tuo itku on kitkeytyny”, hän sanoo ja tuttu hymy kiittää hoitajaa empaattisuudesta. ”Ei riitä enää kyyneleitä”, hän tuumaa ja pussaa ystävän pusun hoitajan poskelle.
Santraa väsyttää. Hoitaja peittelee ja odottaa, että Santra rauhoittuu. Peiton alle käpertyneenä Santra näyttää niin pieneltä. Selällään nukkuessaan hän kuorsaa rouskuttaa kuin kyntökone, mutta kyljellään kippurassa käy pieni hentoinen tuhina. Hänen nukkuessaan valkeat hiuksen hahtuvat, ”Santran saparoiden jäännökset” laskeutuvat sileää päälakea pitkin tyynylle saakka. Suljettujen silmien ympärillä kymmenet pienet pehmeät juonteet kertovat eletystä elämästä. Silmäkulmien ja suupielien naururypyt sädehtivät yhä. Kädet ovat posken alla.
Santra pyytää, että televisio avattaisiin. Ja niin Urpo tulee jälleen kylään.
Alkuun
Talvella
Pakkanen paukuttaa kolmissakymmenissä. Koko luonto on ihan kankeana kylmästä. Huurre peittää koivuherran kainalot ja kuusiherran käsivarret. Sikeään uneen nuokahtaneet heinät ja mustikanvarvut peittyvät lumitaakan alle. Linnut värjöttelevät höyhenpöhössään liikkumatta oksien kätköissä ja tähdet ovat kivunneet jo alkuillasta hehkumaan talvi-illan kunniaksi tummalle taivaalle. On talvihetki kovimmillaan ja luonto uinuu hiljaa.
Ihminen istuu mökkinsä pirtissä ja virittelee tupakkaa piippuunsa. Radio rallattaa päivän uutisia ja säätietoja ties monennenko kerran. Kaupunkilainen etelänmies kauhistelee pohjoisen kovia pakkasia studiostaan ja soittaa paukauttaa kesäaiheisen valssin sen kaiken kylmän keskelle. Isäntä hymähtää ja palaa itsekin muistoissaan kesämetsään inisevien sääskien ja murisevien paarmojen sekaan.
Tupakkatuokionsa päätteeksi isäntä kopauttaa piippua pari kertaa kamiinan nurkkaan. Hän tarttuu koivuiseen puuklapiin ja nakkaa sen kamiinaan tuleen lämpöä tuomaan. Maha myhäilee onnellisena äskeisen aterian kunniaksi. Siellä ovat sovussa mahassa poronkäristys ja ruisleipä ja särpimenä litkitty kokomaito. Vielä jos kahvit hörppää jälkiruuaksi, niin jo on isännällä hyvä olla. Emäntä pitää ukostansa hyvää huolta. Taitaa tarjota nisua kahvin kaveriksi.
Höyryävästä kahvista lähtevä tuoksu se on isännän mieleen. Hän niin nauttii kahvihetkistä. Kuksa käsissään isäntä tähystää pakkasmittarille, ja kuuluttaa isolla äänellä emännälle keittiön puolelle, että ”kolomekymmentäkaksi, se on noussu pari astetta.” Isäntää harmittaa, sillä huominen pilkkireissu jää luultavasti kaiken sen hirmupakkasen keskellä tekemättä. Niin paljon ei isännällä ole vainua ja vientiä jokien mutkiin pilkille, että lähtisi uhmaamaan paukkupakkasta.
Ruoka, kahvi ja tupakka alkavat somasti painaa ihmiskoneistossa niin, että suoli alkaa ilmoitella pihan perille huusiin lähtemisestä. Isäntä puistelee päätään, mutta mentävä on. Tulokas kurkkii jo. Hän kaappaa karvahatun päänsä suojaksi ja jonkin sortin takin reuhka tarttuu hartioille. Jalkoihinsa hän vetaisee kumisaappaista saksimalla taiteillut kusiluistimet. Heikompi hermoisempi palelluttaisi sellaisissa varpaansa. Isäntää ei varpaiden kylmyys rassaa. Eihän sitä tiedä, jospa kynsisieni säikähtäisi itsensä irti. Ulko-ovelle viritetty öljylamppu on oiva valon tuoja vessareissulle.
Pimeällä lumipolulla hän kompuroi kohti huusia. Öljylamppu keikahtelee ja antaa valoa vaihtelevalla menestyksellä. Ainakin siinä on tunnelmaa. Hengitys tuntuu jäätyvän ja sellaisessa sään tilassa isännän pitäisi pyllistää helpotusaukolla! Hieman siinä isäntää puistattaa, mutta karaistunut takapuoli ei pakkasesta kavahda, ja jos kavahtaa niin hyvähän sitä on sulatella pirtin lämpimässä.
Huusin lattia narahtaa sisään astuttaessa ja isäntä heivaa paljaan ja herkän takapuolensa aukolle. Sitä ei kaupunkilainen heti uskoisi miltä tuntuu istua paskalla sellaisella pakkasella. Takapuoli jäätyy ja paskakin kohmettuu ennen kuin ehtii tumahtaa irti takamuksesta. Kai siinä jo paska rukka säikähtää sellaista pakkasta. Isännän suoli on ollut viime aikoina löysää sorttia. Emäntä on arvaillut, että maito se isännän mahaa kurluttaa ja kerää ilmaa suolen sopukat pullolleen. Isäntä ei myönnä, maidon juonnista hän ei luopuisi mistään hinnasta.
Isäntä ei kauaa ulkoiluta itseään pihan perillä, kun tulee kiire sisälle kylmää piiloon. Takaisin kompuroidessaan hän pikaisesti tarkastaa taivaan tähtöset ja leikkimielisesti toivoo tähdenlennon hetkellä pakkasen lauhtumista, että tohtisi avannolle kaloja narraamaan. Se, kun on isännän sydäntä lähellä. Mökkiinsä päästyään hän etsii hyllyn periltä itselleen rakkaan kirjan ja alkaa tavata sitä, kunnes nukahtaa ja näkee unta siian vonkaleista.
Alkuun
Pilikillä
Isännän mieli halajaa avannolle kaloja narraamaan. Pakkanen on paukuttanut useita päiviä sellaisissa hokemissa, että pilkkimiset ovat jääneet. Ahvenaika alkaa vedellä jo viimeisiään, joten isäntä touhuaa innokkaana pilkkiensä parissa. Hän on päättänyt lähteä mieli puuhansa pariin ja pakkaa reppuunsa vapoja ja pilkkejä. Sivutaskuun hän pujottaa pari purkkia toukkia. Hän huikkaa hei heit kamarissa vielä unta katselevalle emännälleen ja lähtee kalareissulleen.
Hanget hohtavat. Tuuli on yön aikana silotellut hangen pintaan hienoa lunta, joka vienosti kimaltelee auringon paisteessa. Pienet metsän eläimet ovat kipittäneet runonsa hangen pinnalle. Niin on lumikon lorut kuin riekon riimitkin somasti kirjoitettuna lumessa ja susikin on käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa. Niitä on isännän ilo lueskella.
Isäntä arvailee tuulta ja kalan syöntiä. Ilma ainakin on kauneimmillaan ja vielä kun saisi kotiin vietäviksi muutaman ahvenen körilään. Vuosia hän on kulkenut kalalla ja aina se tuntui yhtä miehiseltä tuoda saalista kotiin. Niinhän se emäntäkin aina kehui ja kehui vielä enemmän, jos isäntä viitsi vielä perata saaliinsa. Usein isäntä perkasikin ja emäntä sitten paistoi saalista pannulla. Toisinaan savustettiin.
Mitään niin ihanaa ääntä ei isäntä tiedä, kuin kairan laulun jäätä vasten. Siinä se on viittä vaille valmiina herkkä pilkkituokio. Toukat vain koukkuun ja takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen voi alkaa. Toisinaan pamahtaa heti. Ahventa vartovalle särki on suuri pettymys. Toisinaan ei käy ketään, ei sitten millään. Silloin isäntä liikkuu kuin jänöjussi, pomppii avannolta toiselle, virittelee useita vapoja ja vartoo tulijoita.
Jos kalaa tulee, isäntä myhäilee onnesta, mikäli ei, hän arvailee sään ja kellon ajan nimiin. Tuliko sittenkin koisittua aamulla liian pitkään. Usein hän haukkuu tuulta. Mokoma käy väärältä suunnalta. Oli saalis sitten kaloissa mitattava tai mielen rauhan kautta katsottavissa, nauttii isäntä aina yhtä paljon kahvipaussista. Sieltä kun repun pohjalta kaivaa termospullon, kaataa lorauttaa höyryävää jumalallista kahvia juotavaksi, niin jo mieli kehrää.
Emäntä odottaa isäntää takaisin. Sellainen kirjoittamaton sopimus heillä on, että mikäli saalista ei näy isännän kantamuksina, silloin ei kysellä. Isäntä kertoo sitten itse, jos haluaa, että penteleen tuuli teki taas tepposensa. Oikeastaan emäntä on onnellinen kun jäi ahvenet tulematta. Saipa nyt isäntä käydä ainakin kokeilemassa, niin on vähän siivommalla tuulella. Ei tiuski vaan on kuin nalle konsanaan, juttelee leppoisia ja suikkaa jopa suukon emännän posken nurkkaan.
Alkuun
Pari sanaa rakkaudesta: Tommy Tabermann
Ei ole olemassa muuta kuin rakkaus ja pelko. Sen sijaan, että olisimme halukkaita oppimaan rakastamaan, täytämmekin elämämme ja ihmissuhteemme vaatimuksilla, jotka kumpuavat pelosta. Kuinka moni on valmis vain rakastamaan, kuinka usea ihastuu, rakastuu ja sitten lakastuu? Niin moni meistä kuuluu niiden putoavien lehtien joukkoon, jotka varisevat jo ennen kuin mitään rakkauden puuta tai sen tainta on puhjennutkaan.
Väitän ettei ole ketään kuka niin hehkuisi rakkautta runokuvissaan kuin Tommy Tabermann. Sillä ei ole väliä ovatko hänen runsaat rakkauden putoukset runoissaan haavekuvaa ja rakennelmaa vaiko täyttä totta, sillä lukijana minussa soi, joka kerta kun luen rakkauden monista kasvoista ja sillä on merkitystä. Minulle hänen tekstinsä näkyvät, ovat olemassa.
Kuka on Tommy Tabermann? En minä häntä tunne ja silti haluan kirjoittaa hänestä. Tiedän hänen nimensä ja hänen rakkauden kolme kehää lepää tällä hetkellä hotellihuoneeni sängyllä, koskettaa käsivarttani, kun olen kannettavan tietokoneeni ääressä kontallaan loihtimassa tätä: tekstiä runohemmosta, jonka runot vain olen nähnyt. Mutta eikö siinä ole jo kaikki? Salainen loputon ikkuna runoilijan ajatusten lähteille, äärelle sen mikä elämää on.
En minä tiedä hänestä mitään, mikä tiedonarvoiseksi määritellään hölmössä yhteiskunnassamme. En minä tiedä missä hän asuu, mutta rakkaus asuu hänessä. En minä tiedä kuinka pitkään ja paljon hän on kirjoittanut, mutta elämä on kirjoittanut häntä, rakkaus koskettanut. Ei minulla ole aavistustakaan hänen julkaisuistaan, tai saavutuksistaan, että niitä voisin luetella. Kirjastosta olen bongannut jotain ja se on kolahtanut johonkin, sipaissut jotakin. Se on paljon, enemmän. Sen tiedän, että elämä on hänessä ja jälleen kerran myös minä pääsin niiden peilien äärille kuulemaan elämää.
Rakkaus sidotaan täydellisen parisuhteen idylliin, jossa mikään ei värähdä tai ole riitasointuna olemassa. Meidät on kylvetty täyteen ihmissuhteiden illuusion harhaa. Voisimmeko jokainen raottaa palan Tommyn maailmaa, sillä se puhuu rakkaudesta rakkauden kielellä ja ihmissuhteista tantereina, jossa ihminen kohtaa ihmisen. Silloin roiskuu, räiskyy, maa tärisee ja on tyyntä ja auvoista. Kuka luovuttaa ensimmäisessä vastamäessä? Tiedän, hyvin moni ja sitten he väittävät, että rakkaus kolhi heitä, vaikka itse asiassa he itse käänsivät rakkaudelle selkänsä. Ei ollut enää halua rakastaa. Kukaan ei ole valmis luopumaan idyllistä tai vaatimuksista, jotka satavat päälle lopulta hukuttaen sen mikä rakkautta soi.
Sen lisäksi, että Tommy sukeltaa taitaen ihmissuhdemaailmaan rakkauden varustein, hän tuo esiin myös loistavasti esiin parisuhteen fyysisyyden. Voimme koskettaa toisiamme monella tavalla rakkauden maailmassa henkisesti hellin huojuvin herkin sanoin tai fyysisesti iholta iholle. Pääasia kuitenkin on, että maailmat kohtaavat ja kaksi ihmistä voi hetkeksi päihtyä rakkaudesta toistensa syliin ja tarttua tähän matkaan uudestaan ja uudestaan
Pelot tekevät ihmissuhteista vaatimusten temmellyskentän rakkauden kustannuksella. Haluatko kurottaa tähtiin; rakkaimman silmiin? Tee niin! Tarvitsee vain uskaltaa ja olla halua opetella rakastamaan pelosta huolimatta, tai kuten Tommy sanoisi:
"On elettävä käsi sydämellä
Kunnes käsi
muuttuu sydämeksi, sydän kädeksi
Kunnes on yhden tekevää
kummalla ojentaa"
Uskallatko sinä katsoa ikkunaan, joka kertoo elämästä kaunistelematta ilman idyllejä? Tohditko raottaa ovea, jonka takana elämä näyttää todellisen pelinsä: rakkaus ja pelko täyttävät miljöön? Ihan sama minulle, mutta kun seuraavan kerran sinulla on mahdollisuus avata silmäsi, avaa ne ja näe.
Poimi sana rakkaudesta. Tuo itsesi näkyväksi.
- Sari Mäki-Penttilä
Alkuun
VANHUSTEN TAIDETOIMINTA
Elämä on matka polkuineen ja vaiheineen. Ihminen kulkee elämän läpi keräten kokemuksia, etsien ja löytäen, kulkien ja välillä pysähtyen. Jokaiseen elämänvaiheeseen liittyy ominaispiirteensä, jotka piirtyvät yksilön kohdalla hänen omaksi elämäkseen.
Vanhuudessa ihminen tekee tiliä menneestä kertaamalla elämän tapahtumia ja hyväksymällä ne osaksi elämäänsä. Tällaista eletyn elämän hyväksymistä kutsutaan eheytymiseksi. Olennaista on, että elämän osat asettuvat jälkeenpäin katsottaessa paikoilleen ja elämä koetaan kokonaiseksi ja tarkoitukselliseksi. Tätä kautta ihmisen persoonallisuus vanhuudessa muodostuu harmoniseksi kokonaisuudeksi.
Vanhuudessa ihminen on elämänsä ja muistojensa ruskamättäällä, josta hän voi hyväksyä eläneensä itsensä näköistä elämää ja suunnata katseensa tähän päivään ja tulevaan sekä löytää uusia mielekkäitä sisältöjä arkeensa. Ihminen tarvitsee työkaluja ja areenan suureen elämän inventaarioonsa. Vanhustyön yhtenä tehtävänä on tarjota vanhukselle mahdollisuus mielekkään toiminnan kautta tasapainoiseen vanhuuteen.
Luova taiteellinen ja terapeuttinen toiminta voi tarjota vanhukselle mahdollisuuden eheämpään vanhuuteen. Olen muotoillut vanhuuden psykologian, psykososiaalisen työn ja taideteoreettisen viitekehyksen kautta taidetoiminnan mallin. Taidetoiminnan periaatteena on tarjota vanhukselle areenaa elämänkertaamiseen, luovuuteen ja toimintaan. Vanhusten taidetoiminta on elämyksellistä ja siinä hyödynnetään eri aistien sekä taiteen muotojen mahdollisuuksia. Se tarjoaa vanhukselle luovien prosessien mahdollisuutta voimavaraisena ja eheyttävänä.
Muistojen ruskamättäällä
Olen ohjannut taidetoimintaa hyvin erilaisille vanhusryhmille palvelu- ja senioritaloilla, hoivaosastolla ja yhdistyksissä. Olen toteuttanut taidetoimintaa myös yksilöohjauksena ikääntyville mielenterveyskuntoutujille. Taidetoiminta on tavoittanut niin toimeliaan ja itsenäisesti asuvan kuin vuoteen omana olleen vanhuksenkin. Kaikkia heitä on yhdistänyt kiinnostus toimintaan, jonka kautta on ollut mahdollisuus saada elämyksiä, kokemuksia ja yhteyksiä muihin ihmisiin.
Etukäteen suunniteltu taidetoimintakertojen määrä on toteutettu tarkoituksenmukaisesti ja suunnitellusti osana erilaisten vanhustyöyksiköiden arkea yhteistyössä kunkin yhteisön vanhusten ja henkilökunnan kanssa heidän toimintaperiaatteitaan huomioiden. Kukin toimintakerta on koostunut prosessista, jonka vaiheiden kautta vanhuksilla on ollut mahdollisuus työskennellä omista lähtökohdistaan käsin.
Yksittäisen taidetoimintakerran ensimmäisessä vaiheessa on virittäydytty ajatuksiin ja muistoihin eläytymällä taiteelliseen ulottuvuuteen. Usein tämä on merkinnyt valmiisiin kuviin ja musiikkiin eläytymistä. Myös luonnon erilainen materiaali, kosketus ja runot ovat olleet ajatusten ja tunteiden herättäjänä. Toisessa vaiheessa heränneistä mielikuvista ja muistoista on keskusteltu. Esimerkiksi musiikin elävöittämä diaesitys on kirvoittanut vanhuksia vilkkaaseen keskusteluun. Vanhukset ovat nivoneet kuvat ja musiikin omaan elämään: omiin kotieläimiin, marjareissuihin, käsitöihin ja kotimökkeihin.
Kolmannessa vaiheessa mielikuva, muisto tai ajatus on saanut vanhuksen tekemän taiteellisen muodon, kuten maalatun kuvan tai kirjoitetun tekstin. Teosten valmistuttua ne on nimetty ja esitelty. Taidetoiminnan prosessit ovat olleet valtaisia muistojen ja tunteiden aarioita, joiden anti on kantanut arjen muihin tapahtumiin. Vanhukset ovat saattaneet innostua kirjoittamaan kotona muistoistaan taikka kertomaan omaiselle maalatun kuvan tarinan.
Taidetoiminta on voinut huipentua elämän karttojen tekoon, jolloin vanhukset ovat koonneet esimerkiksi maalaamansa kuvan, kirjoittamansa tekstin ja valokuvia yhdeksi kokonaisuudeksi. Edelleen karttoja on voitu koota elämän kansioiksi, johon eri toimintakertojen teemat nivotaan yhteen. Elämän kansiota vanhus voi koota itseään varten, jolloin muistojen kokoaminen näkyvään muotoon voi olla eletyn elämän tosite ja yhteenveto. Elämän kansiolla voi olla myös informatiivinen ulottuvuutensa. Se voi olla viesti vanhustyöntekijöille siitä, minkälaisten elämän tapahtumien summa vanhus on.
Aaltojen sinfonia soi rantaan
Vanhukset ovat kokeneet taidetoiminnan voimavaraisena ja elämyksellisenä. Toiminnan menetelmät ja sisällöt ovat puhuttaneet vanhuksia paljon. Heidän eläytymisensä ja monenlaiset sanalliset viestit ovat toimineet palautteena ja kannustuksena ohjata taidetoimintaa edelleen. ”Olen saanut täältä paljon, en tiedä mitä, mutta ajatukset ainakin ovat lähteneet liikkeelle”, kuvaili eräs rouva taidetoiminnan kokemuksiaan. Valssin pyörteisiin intoutunut sivellin loihti paperille eri elämänvaiheiden tunnelmia.
”Tämähän on ihan oikeanlaista toimintaa”, tuumasi muuan herra tullessaan ennakkoluuloisena toimintaan mukaan. Erityisen otettu hän oli siitä, että sai mahdollisuuden kerrata eletyn elämän tapahtumia ja kirjata niitä muistelmien muodossa itselle rakkaaseen vihkoon. Hänen kanssaan kosketus ja musiikki toimivat ajatuksia ja muistoja herättävästi. Terapeuttisen käsien hieronnan myötä hän muisteli eletyn elämänsä kätten töitä. Muistot tulivat tähän päivään voimavaraisina asioina.
”Tämä on vaativaa toimintaa, kun on itse saanut ajatella”, kuvaili eräs toinen herra taidetoiminnan päätteeksi ajatuksiaan ja samaan hengen vetoon totesi, että ”on se vaan hyvä ettei aina ajatella puolesta”. Tässä ryhmässä musiikki ja valmiit kuvat toimivat muistoja ja ajatuksia virittelevästi. Kyseinen herra maalasi paperille itsensä mieliharrastuksen hiihdon parissa. Vanhuuden päivillään pyörätuoliin joutuneena hän koki elämyksenä talvisten luonnonmaisemien ja hiihtoreissujen muistelemisen, maalaamisen ja kertomisen muille.
Joidenkin vanhusten kohdalla sanat eivät ole riittäneet kertomaan toiminnan vaikutuksia. Heidän kohdallaan kehossa ja käyttäytymisessä on ollut havaittavissa muutoksia. Eräs herra toi yksilöohjauksessa esiin kokemuksiaan omasta kehosta, sen vieraaksi ja rikkinäiseksi tuntemisesta. Taidetoiminnan sisältönä hänen kanssaan olivat musiikki ja luova liike, jotka tähtäsivät oman kehonkuvan kokemiseen. Kumaraan painunut ryhti ja epävarma liikkuminen vaihtuivat eheään kehon liikehdintään musiikin myötä. Pidempiaikaisena prosessina taide voisi auttaa häntä kokemaan kehonsa omana ja eheänä.
Eräässä ryhmässä sain nähdä taidetoiminnan vaikutukset vasten sairastumiseen liittyvää levottomuutta. Muuan rouva hiljentyi musiikin äärellä, tarttui siveltimeen nauttiessaan musiikista, hän maalasi kotipihansa ja kuvaili musiikkinautintoaan ”aaltojen sinfonia soi rantaan.” Taiteen kautta tavoitetut oman elämän prosessit loivat turvallisuuden ja onnen tunnetta. Erityisesti juuri dementoituneiden vanhusten kohdalla rauhoittuminen ja valpastuminen tähän hetkeen on korostunut.
Palautetta on tullut niin toiminnan mielekkääksi kokemisesta kuin menetelmien mielenkiintoisuudesta ja monipuolisuudesta. Vanhukset ovat tuoneet avoimesti esiin mielipiteitään myös ryhmän koosta, joka on ollut 2-8 henkilöä. Vanhukset kokivat pienen ryhmän mahdollisuutena tulla kuulluksi, mutta myös mahdollisuutena rauhalliseen toimintaan, johon niin osallistujien määrä kuin tilan rauhallisuus vaikuttivat. Yksilöohjaus puolestaan tuli kysymykseen tilanteessa, jossa ryhmään tuleminen oli vanhukselle kynnys.
Silta eheyteen
On ollut koskettavaa ja opettavaista päästä osaksi vanhusten lapsuusmaisemia kotimökkeineen ja pihapiireineen, kuulla ilot ja surut maalattuna tai runoksi kirjoitettuna. Vanhukset ovat muistelleet ohjaamani toiminnan aikana elettyä elämää monipuolisesti sekä työstäneet muistojaan taiteen avulla. Vanhukset ovat kertoneet pystyneensä käsittelemään tunteita toiminnan kautta ja ovat oivaltaneet taiteen tekemisen kautta eläneensä rikasta ja arvokasta elämää. Taidetoiminnalla on ihmistä rauhoittava, tasapainottava ja eheyttävä ulottuvuutensa.
Taidetoimintaa voidaan ajatella kuntouttavana, mutta ennen kaikkea vanhuutta tukevana toimintana. Se voi palvella muuta vanhustyötä ja vanhustenhoitoa eikä suinkaan olla irtonaista toimintaa. Vanhuuden psykologiaa huomioivan tavoitteen rinnalle voivat nousta vanhustyöyksikön toimintaperiaatteiden huomioiminen taidetoiminnan suunnittelussa vanhuuden kehitystehtävää unohtamatta. Unohtaa ei sovi myöskään toimintaan osallistuvien omia henkilökohtaisia tavoitteita. Toiselle mielekästä voi olla elämän kertaaminen, toinen puolestaan kokee mieluisaksi taiteen ulottuvuudet elämyksenä sinänsä. Taidetoiminnan mallin kautta minkä tahansa ikäisillä, kokoisilla tai näköisillä ihmisillä on mahdollisuus tehdä elämyksellinen ja aistikas matka menneeseen, itseensä tai tähän hetkeen.
Vanhuudessa ihmisellä voi olla tarve eletyn elämän kertaamiseen, luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan voimavaraisena arjen sisältönä. Taidetoiminnan kautta vanhustyön toiminnallisiin sisältöihin saadaan luovuuden ja vanhuutta elämän jaksona huomioivia ulottuvuuksia. Taidetoiminnan muistelullisen ja elämänkertauksellisen ulottuvuuden kautta katsotaan taakse päin elettyyn elämään ja tämän kautta rakennetaan tämän päivän ja huomisen tasapainoisuutta ja eheyttä.
Taide on avain tai tie eletyn elämän muisteluun, hyväksymiseen ja eheytymiseen. Psykososiaalisia ulottuvuuksia sisältävä taidetoiminta voi muotoutua sillaksi tähän päivään tai ikkunaksi huomiseen. Vanhustyön haasteena olisikin löytää virike- ja päivätoimintojen sisältöihin vanhuuden yksilöllisyyttä huomioivia ja eheytymistä tukevia toiminnan sisältöjä, että kukin oman elämänsä sankari tai sankaritar löytäisi elämän sinfoniaa jokaiseen päiväänsä.
Sari Mäki-Penttilä, lähihoitaja, Sosionomi amk
.
Alkuun
Kun läheinen sairastaa psyykkisesti
Jokaisen lähipiirissä on varmasti joku, jolla on tai on ollut mielenterveyden ongelmia. Omaa lapsuutta tai aikuisena olemista on voinut varjostaa vanhemman mielenterveysongelma tai esimerkiksi sisaruksen psyykkinen sairastuminen. Sukulaisuus psyykkisesti sairastuneeseen saattaa määrittyä myös puolisonroolista käsin tai oma lapsi on voinut sairastua. Myös läheisen ystävän mielenterveydelliset ongelmat saattavat koskettaa vahvasti.
Fyysiset ja psyykkiset oireet
Kun läheinen sairastaa psyykkisesti, se väistämättä herättää lähipiirin ihmisissä erilaisia henkisiä paineita, joita välttämättä ei tunnisteta. Monenlaiset tunteet ja tuntemukset pelosta ja häpeästä aina stressiin saakka alkavat kuormittaa. Nämä saattavat näkyä yhtälailla fyysisinä oireina, kuten päänsärkynä, vatsaoireina tai esimerkiksi unettomuutena. Käytöksen puolella saattaa ilmetä hermostuneisuutta, jatkuvaa varuillaan oloa ja ärtyneisyyttä tai väsymystä.
Tunnetasolla läheisen sairastaminen herättää surua, huolta ja vihaa. Isoina annoksina ja ohitettuina tunnetiloina nämä kuormittavat ja stressaavat. Häpeän vuoksi asiasta ei uskalleta puhua ja taakka kasvaa. Jos ihminen ei pääse purkamaan kuormitusta itsestään ulos, mieli kuormittuu. Läheinen on itse vaarassa sairastua esimerkiksi masennukseen.
Erilaisten oireiden myötä saattaa herätä huoli omasta terveydestä ja jaksamisesta, mutta oireita ei välttämättä osata liittää siihen psyykkiseen kuormitukseen, jota läheisen psyykkisen sairauden äärellä koetaan. Oireiden ja oman pahanolon tunnistaminen ovat olennaista, sillä silloin niihin voi lähteä hakemaan apua.
Oman hyvinvoinnin kustannuksella
Läheisen psyykkinen sairastaminen on suuri taakka. Läheistä halutaan tukea ja auttaa, mikä on luonnollista, mutta omien voimavarojen ehtyessä ja hyvinvoinnin kärsiessä, pitäisi hälytyskellojen soida. Psyykkisesti sairastuneen läheinen on taipuvainen ottamaan hoitajan roolin itselleen, jonka myötä hän voi vuodesta toiseen pyrkiä ”pelastusyrityksiin” liittyen sairastuneen läheisensä elämään. Oman elämän rajojen pitäminen hämärtyy, kun läheistä autetaan oman elämän kustannuksella. Elämänkeskipiste ei enää olekaan oma hyvinvointi, vaan keskeiseksi nousee siitä huolehtiminen, että läheisellä on kaikki hyvin.
Hyvin usein käy niin, että ihmisen elämänkaaren sisällöt alkavat seurata sairastuneen läheisen elämänkaarta. Hyvä olo ja onnellisuus ovat riippuvaisia sairastuneen hyvästä olosta, ja kun sairastunut voi pahoin, seuraavat nämä tunnetilat myös läheistä. Näin ei kuuluisi kuitenkaan olla vaan jokaisella ihmisellä on oikeus ja velvollisuus laittaa rajoja ja pitää huolta itsestä ja tätä kautta kokea oma yksilöllinen elämänkaarensa.
Pitkään jatkuneen kuormittavan tilanteen jälkeen tulee usein tunne, että enää ei jaksa. Ei tarvitsekaan jaksaa, sillä elämä suo kompastuskivensä jokaiselle ihmiselle, eikä kukaan meistä voi olla suojelemassa lähimmäisiä elämän kolhuilta. Kenellä tahansa, myös läheisillämme on oikeus välillä vaikka rämpiä yli vaikeuksien. Keskeistä on osata hellittää ja antaa muille mahdollisuus kohdata elämän todellisuutta, ja tämän rinnalla myös itselle mahdollisuus elää omaa elämää.
Koulutusta ja vertaistukea
Ihminen tarvitsee luonnostaan toista ihmistä rinnalleen eri elämän vaiheissaan. Tarvitsemme toisia ihmisiä peileiksemme ja kanssakulkijoiksemme saadaksemme ymmärryksen keitä olemme, mitä koemme ja tunnemme. Mielenterveydelle on hyväksi puhua asioista, jakaa todellisia tuntemuksia ja ajatuksia toisen ihmisen kanssa.
Aiheeton syyllisyys ja häpeä kuluttavat voimavaroja. Asioiden jakaminen saman kokeiden kanssa antaa toivoa ja lohdutusta: näiden asioiden kanssa ei tarvitse kamppailla yksin. Läheisen psyykkiseen sairastumiseen liittyviä paineita ja oireita on mahdollisuus tunnistaa. Tällaiseen voi olla mahdollisuus esimerkiksi erilaisissa mielenterveyskuntoutujien omaisille suunnatuissa vertaisryhmissä ja koulutuksissa, joita esimerkiksi eri mielenterveysjärjestöt järjestävät.
Sari Mäki-Penttilä
Alkuun
Pari sanaa seksuaalisuudesta
Seksologi Jukka Virtanen oli luennoimassa perhe ja mielenterveysseminaarissa parisuhteesta, elämänkaaresta ja seksistä. Virtasen luento oli yksi osa mielenterveysviikolla järjestettävästä perhe ja mielenterveysseminaarista. Puheenvuorossaan Virtanen peilaili seksuaalisuutta suhteessa ihmisen elämänkaareen, parisuhteeseen ja terveyteen.
Sukupuolisuus ja seksuaalisuus
Tietyt ominaisuudet ihmisessä määrittelevät häntä mieheksi tai naiseksi. Pikaisen katselmuksen perusteella Jukka Virtanen arvioi seminaariyleisöä, ja nimesi tiettyjä henkilöitä miehiksi ja naisiksi. Sukupuolisuutta määrittelevät mm. tietyt ulkoiset ominaisuudet, tai kuten Virtanen itse asian ilmaisi: - Tietyt karvat tietyssä paikassa ohjaavat ajattelemaan jostakin ihmisestä, että hän on mies tai nainen.
Sukupuolisuus on jotain sellaista mikä määrittyy meissä jo varhain. Se on asia, joka ei lähde meistä pois vanhuuden myötä. On eri asia sanoa jonkun olevan sukupuolinen olento, kuin että sanotaan hänen olevan sukukypsä. Lapset ja vanhuksetkin ovat sukupuolisia, mutta sukukypsäksi tullaan tietyssä iässä ja se säilyy tiettyyn ikään asti.
Seksuaalisuus on ihmisen ominaisuus ja jokainen on syntyään seksuaalinen olento. Seksuaalisuus mahdollistaa lisääntymisen ja mielihyvän. Seksuaalisuuteen kuuluvat ajatukset, mielikuvat ja fantasiat. Jukka Virtanen puhuu tässä kohtaa mielikuvaseksistä: - Se on turvallista, siinä ei ole riskejä ja sitä voi harrastaa missä vain.
Seksuaalisuus herättää myös erilaisia voimakkaita tunteita, eli tunteet kuuluvat seksuaalisuuteen. Olennainen osa seksuaalisuutta ovat myös aistillisuus, läheisyys ja hellyys. Myös kehollisuus ja henkisyys ovat osa seksuaalisuutta. Seksi on vain yksi pieni osa seksuaalisuutta. Seksuaalisuuttaan voi toteuttaa mm. seksin avulla yksin ja/ tai yhdessä toisen ihmisen kanssa. Itsetyydytyksestä Virtanen käyttää mieluummin termiä sooloseksi.
Seksuaalisuus ja elämänkaari
Seksuaalisuus on eräänlainen lanka, joka kulkee läpi ihmisen elämänkaaren. Jopa syntymätön sikiö on jo sukupuolinen ja seksuaalinen. Lapsi on seksuaalinen, esimerkiksi alle yksivuotiaat lapset unnuttavat itseään uneen koskettelemalla omia sukupuolielimiä.
Nuoruuden murrosvuosissa ihmisestä tulee seksuaalisesti kypsä. Seksuaalisia ollaan läpi aikuisuuden ja keski-iän aina vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Myös vainajilla on sukupuoli. Eli ihminen on sukupuolinen ennen syntymäänsä kuolemansa jälkeen saakka.
Seksuaalisuuden merkitys vaihtelee eri ihmisten välillä. Erilaiset tarpeet ja tavat sekä ajatukset ovat hyvin yksilöllisiä. Jukka Virtasen mukaan joku voi olla seksuaalisuuden ja seksin suhteen ”pöpi” ja ajatella, että seksi ja seksuaalisuus kuuluvat kaikkialle, ja että seksiä pitäisi saada joka päivä. – Toiset ihmiset puolestaan voivat olla tyytyväisiä ”jouluajatteluun,” jolloin riittää se, että seksiä on yhtä usein kuin on joulu eli kerran vuodessa.
Itsessään seksiin liittyy paljon erilaisia käsityksiä sekä myös pelkoja. Joku voi kokea esimerkiksi seksin vastenmielisenä pelkojensa kautta. Seksin suhteen halut ja tarpeet vaihtelevat, ja Jukka Virtanen kertoo, että seksi ei ole kuitenkaan onnellisuuden ja elämän laadun mittari tai tae. Elämä on kokonaisuus, jonka yksi osa-alue seksuaalisuuskin on. Seksi puolestaan on yksi osa seksuaalisuutta.
Parisuhteen vaiheet
Useiden elämään ainakin jossakin vaiheessa kuuluu parisuhteessa eläminen. Parisuhde lähtee liikkeelle toisen huomaamisesta ja kiinnostus toista kohtaan herää. Tämän jälkeen seuraa tutustuminen ja toiseen mieltyminen ja ihastuminen. Näiden jälkeen seuraa rakastuminen, jota Virtanen kuvaa vaiheeksi, jolloin rakkaus tulee sisään ja järki lentää ulos. Tähän vaiheeseen kuuluu toisen ihannointi, taantuminen ja suloinen hulluus. Tämä on Virtasen mukaan eräänlainen fantasiavaihe, jossa eletään symbioosissa toisen kanssa. – Hunajapuuro ja sokerihumala ovat omiaan kuvaamaan tätä vaihetta, Jukka Virtanen kertoo.
Fantasiavaiheen päätyttyä suhteessa tullaan kriisivaiheeseen. Virtanen puhuu kahden vuoden säännöstä eli hänen mukaansa ei kannata kovin vakuutella rakkauttaan ennen kahta yhteistä vuotta, sillä yleensä kahden vuoden yhteiselon jälkeen sokerihumala lakkaa ja ajankohtaiseksi tulee todellisuuden kohtaaminen. Rakastetun ihannointi muuttuu ja ne likaiset sukat väärässä paikassa, tai toisen tapa ”naputtaa asioista” tai toisen ”kaasuttelu” eivät välttämättä enää olekaan niitä ihania piirteitä toisessa, vaan ne alkavat häiritä. Todellisuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa ja moni antaakin sokerihumalavaiheen jälkeen periksi aloittaakseen uuden suhteen ja uuden sokerihumalan.
Vaihtoehtoisesti kriisivaihetta voi seurata kumppanin ja oman itsen hyväksyminen. Yhtälailla hänen hyvät ja huonot puolensa kuin omatkin hyväksytään. Todetaan, että ei se kumppani ehkä ollut sellainen kuin luulin, mutta suhdetta jatketaan. Suhde voi joko syvetä tästä tai kumppanista voidaan alkaa etääntyä.
Seksuaalisuus ja terveys
Seksuaalisella aktiivisuudella ja tyytyväisyydellä on terveyttä suojaava vaikutus. – Hyvä seksi ei rasita sydänpotilastakaan hengiltä, esittää Virtanen valkokankaalla piirroskuvalla, jossa mies ja nainen ovat touhukkaan seksin parissa.
Seksuaalisuus on osa hyvinvointia ja elämänlaatua. Hyvä parisuhde ja seksi ovat elämän voimavara. Seksi on lomaa. Mm. tällaisia mottoja Virtanen puheenvuorossaan esitteli. Virtanen esittää myös näkemyksen itsemurhien yhteydestä parisuhdepettymyksiin ja seksuaalisuuden ongelmiin. Seksillä on myös myönteisiä vaikutuksia uneen. Se helpottaa uneen pääsyä, parantaa unen laatua ja lisää unen virkistävyyttä.
Myös sooloseksin kautta voi saavuttaa seksille lueteltuja hyviä terveysvaikutuksia. On hyvin yksilöllistä miten kukin haluaa seksuaalisuuttaan toteuttaa, mutta Virtanen esittää, että hyvällä ja nautinnollisella seksillä on yhteys terveyteen, niin fyysiseen kuin psyykkiseen.
Virtanen puhuu seksistä ja seksuaalisuudesta varsin värikkääseen ja hersyvään tyyliin. – Aikuisiän leikkikehän laitoja on lupa kolistella, hän sanoo ja muistuttaa, että ihminen muuttuu läpi elämänsä. On tärkeää huomioida, että myös parisuhteessa tapahtuu kaikenlaista. Niin sanottua täydellistä elämää tai paria tai parisuhdetta ei ole.
Seksiin voi suhtautua kuin juustoon ja höylätä siitä siivuja tuttuun ja samaan tyyliin vuodesta toiseen. – Tuttu ja turvallinen Oltermanni, joka vedolla tiedät mitä saat, heittää Virtanen. Toisaalta taas on olemassa se vaihtoehto, että aina voi kokeilla ja elää, ja etsiä uusia suuntia seksin ja seksuaalisuudenalueella. Seksi on jotain mihin heittäydytään, sitä ei suoriteta. Samoin on elämä ja seksuaalisuus on osa elämää.
Tyydyttävällä seksielämällä on yhteys myös mielenterveyteen, ja Jukka Virtanen heittää haasteeksi kommentin, että kumpi olisikaan parempi: ottaa annos diapamia vai seksiä.
Sari Mäki-Penttilä
Alkuun
Alkuun
RUNOJA
JULKAISUT
TAKAISIN PÖYTÄLAATIKON ETUSIVULLE