Puu

Puut muistuttavat vahvasti ajasta. Suuren puun juureen käpertyessään voi vain arvailla kuinka kauan se on elänyt ja mitä kaikkea kuullut. Puut kasvavat mukanamme. Se lapsuuden pihassa ollut pieni taimi onkin kasvanut taivaita kurottelevaksi puuksi. Puut kasvavat kanssamme.

Yksittäisiä puukuvia ajatusmausteilla

Oodi luonnolle

Oivallinen tapa keskittyä ja mietiskellä on hakeutua erilaisten luontoympäristöiden äärelle. Katsoa laajasti isoa kuvaa, tai hiljentyä pienen yksityiskohdan äärelle.

Yksittäisiä luontokuvia ajatusmausteilla

Herkkyyden soitto

Herkkyys on tärkeä ihmisen ominaisuus, joka toimii niin kehon kuin mielen tasolla ihmistä suojaavasti. Lapset ovat luonnostaan herkkiä ja läsnä tässä hetkessä. Haaste arkisen elämän keskellä on säilyttää herkkyytensä.

Yksittäisiä kuvia herkkyydestä

Kuolema kampaa: kuolemasta ja rakkaudesta

“Mikään ei ole kauniimpaa kuin olla rakastunut ja rakastaa, jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, ja sitten yhtenä iltana toisen jo nukahdettua herätä pohtimaan, kumpikohan meistä kuolee ensin.
   Jos se olet sinä, mistä haluan sinut löytää? Tai jos se olen minä, mikä on se hetki, jolloin minusta tulee sinulle muisto, utuinen kuva jostakin, joka joskus oli olemassa jossakin, kuin loittoneva maailmankaikkeus.
   Noiden iltojen syvänteissä ja kuoleman ihokosketuksissa ilmentyy elämän suurin kauneus: sen yhtäaikainen ihanuus ja kauheus. Rakkaus ja kuolema kulkevat samoja mielenpolkuja.

Runot kutsuvat kohtaamaan henkilökohtaista ajatusta omasta kuolemasta. Kuolemaa katsotaan lähelle, sitä tutkitaan ja sille jopa nauretaan. Siinä samassa maisemassa missä rakkaus näyttää itsensä ihmiselle kokonaisena päilyy myös kuoleman maisema.

Runot johdattelevat oivallukseen, jossa kuolemisen kohtaaminen avautuukin rakkauden kokemiseksi, ja oman maallisen kuolemisen hyväksyntä saattelee ratkiriemukkaaseen elämäniloon."

Ääniosiossa joitain näytteitä.

Maalauluja: luovuudesta, maasta ja ilosta

“Tahdon sanon, kun maa kysyy. Minä niiaan ja ylistäen tahdon tahdon olla näkemässä maiden kummut, joista sumuna nousee kaikki hautautuneet runot, vainajien mukanaan viemät puroilevat sanahelmet. He odottivat he joskus eläneet oikeaa hetkeä, jolloin sanoa julki heidän ytimensä täyttänyt riemullinen pyhyys, mutta odottivat liian kauan. Maa heidät nieli ja nyt maa sumuna huokaa runot, jotka lausumatta jäivät kuulaitten peltojen ylle, jossa kastepisarat suuresta lähteestä juovat.

Runot iloitsevat ja riemuitsevat. Ne zoomaavat lähelle ja katsovat tarkasti ja saman aikaisesti mittasuhteena on koko maailmankaikkeus. Runot haluavat heilua, keinua. Ne katsovat syvälle ja pinnalle. Ovat päättömiä, jalattomia ja uteliaita. Näissä runoissa ja kuvissa ihmisen tulee kellua, levätä, tanssia laulaa – ja ennen kaikkea luopua kaikesta ymmärtämisestä. Sanat soljuvat ja niiden keskelle muodostuu koti.”

Minuuden kipu: särkymisestä ja elpymisestä

“Syntyessään ihminen on ehyt, eloisa ja luottava persoona. Kasvuympäristö, joko vähentää tai lisää tätä rakkauden kokemista osana omaa persoonaa.

Hyväksyvää huomiota vaille jäävät pelon ja häpeän kokemukset kasvuympäristössä aiheuttavat sen, että ihminen menettää perusturvallisuuden tunteensa eli menettää oman todellisen itsensä.

Eheän luottavaisen minuuden tilalle astuvat häpeä ja pelko. Tästä seuraa minuuden kipua, jota ajassamme kutsutaan eri mielenterveysongelmien diagnoosinimillä. Kyse on minuuden kivusta, itsensä menettämisestä, joka on mahdollista kääntää takaisin luottamukseksi ja eheydeksi.